Lars von Trier on ärsyttämisen mestari. Kävin eilen katsomassa Trierin uusimman filmin eli Melancholian. Ensimmäiset puoli tuntia olin aivan varma, että tämä on maailman huonoin elokuva, ja Trier on ylimielinen ja haluaa vain ärsyttää ja pilailla. Naivistinen prologi Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperan preludilla taustoitettuna tuntui tekotaiteelliselta ja kömpelöltä aloitukselta, mitä se tietenkin onkin, varmasti tarkoituksellisesti. Trierin tyyliin kuuluva heiluva ja katkonainen kuvaus ei myöskään mitenkään kosiskele katsojaa. Mutta niinhän sen kuuluu ollakin, kun on Trieristä kyse. Elokuvan viimeiset puoli tuntia olinkin sitä mieltä, että tämän täytyy olla maailman paras elokuva. (Ei nyt ehkä ihan, mutta ainakin se herättää niin monia tunteita, ettei sitä täysin merkityksettömänäkään voi pitää.)
Melancholia kertoo kahdesta sisaruksesta sekä maapalloa lähestyvästä sinisestä planeetasta, jonka nimi on Melancholia. Sen kummempaa taustoitusta tarinaa varten ei tarvita. Trierin elokuva on symbolinen. Se ei ole katastrofielokuva maailmanlopusta tai persoonallinen elokuva tietyistä ihmisistä tietyssä elämäntilanteessa. Tulkitsen elokuvan käsittelevän nimensä mukaisesti melankoliaa, elämiseen ja kuolemiseen liittyvää surua. Elokuvassa on kahdenlaista melankoliaa, pelko elämää kohtaan ja toisaalla pelko kuolemaa kohtaan. Tarinan sisarukset edustavat kumpikin toista näistä tunteista.
Elokuva jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään sisaruksista nuorempi Justine (Kirsten Dunst). Planeetta on tässä kohtaa ainoastaan pieni piste taivaalla. Kuolema ei uhkaa, vaan pikemminkin elämä. Elokuva alkaa, kun Justine ja tämän sulhanen ovat matkalla häätilaisuuteen, mutta heidän ylisuuri limusiininsa jää jumiin kapealla ja mutkikkaalla tiellä. Vaikkakin Justine hymyilee kohtauksessa, se kuvastaa elämän ja sen vaatimusten ja muodollisuuksien mahdottomuutta masentuneelle. Masentunut ei sovi elämään kuten limusiini ei mahdu tielle. Justinen masennus alkaa paljastua ja syventyä vähitellen tarinan edetessä. Toisen luvun alussa Justinesta ei ole jäljellä enää kuin ruumis. Hän kykenee hädin tuskin kävelemään.
Elokuvan toisessa osassa uhkaavaa tuhoa katsotaan vanhemman sisaruksen Clairen (Charlotte Gainsbourg) näkökulmasta. Clairen melankolia on kuolemanpelkoa. Claire pyrkii säilyttämään ja suojelemaan elämää. Hän huolehtii masentuneesta sisarestaan, lapsestaan, kodista ja eläimistään. Uhkaava maailmanloppu piinaa Clairea, hän onkii netistä tietoa planeetasta ja yrittää hallita katastrofia neuroottisesti. Justinen hätä puolestaan laantuu mitä lähemmäs planeetta ja vääjäämätön kuolema tulevat. Lopulta Justine huolehtii Claresta, kun kuolemasta lopulta tulee todellisuutta.
Pidin elokuvan alkua jälkimmäistä osaa parempana. Ehkä Justinen hahmossa on enemmän Trieriä itseään, ja hänen on ollut helpompi kuvata masentuneen melankoliaa vivahteikkaammin kuin elämää säilyttävän surua. Justinen hahmo kasvaa elokuvan myötä, ja Kirsten Dunst näyttelee häntä yksityiskohtaisesti. Elämän säilyttämiseen kuuluvaa iloa ja toisaalta haurautta olisi voinut kuvata monisäikeisemmin. Se olisi tehnyt elokuvasta melkein täydellisen.
Vaikka elokuvassa maailma loppuukin, siinä ei kuitenkaan päällimmäinen tunne ole ahdistavuus, kuten Trierin elokuvissa ehkä yleensä on. Elokuva sisältää paljon mustaa huumoria. Ei esimerkiksi varmankaan ole sattumaa, että Clairen miehen rooliin on valittu 24-sarjasta tuttu Kiefer Sutherland. "Jack Bauer" ei kuitenkaan tällä kertaa pääse pelastamaan maailmaa. Amerikkalainen sankari joutuu siirtymään syrjään ja turvautumaan pillereihin, kun ei kykenekään estämään maailmanloppua. Melancholia on välillä typeräkin elokuva ja varsin ärsyttävä, mutta moniulotteisuus tekee siitä kiinnostavan ja se pysyy kasassa melankolisen pohjavireensä takia.
Löysin netistä haastattelun, jossa Trier sanoo, että elokuvan siskoksia voi ajatella myös yhden ihmisen kahtena puolena. Ihminen pelkää kuolemaa ja haluaa turvata elämän jatkuvuutta, mutta toisaalta ihmisellä on myös kuolemaa koskevia haaveita. Elämänvietti ja kuolemanvietti. Tieto kuolemasta kulkee ihmisen mukana kaikkialla. Melankolia on elämän välttämätön varjopuoli.
(Huom. Arvostelu aloitettu kolme viikkoa ennen sen julkaisemista täällä, joten en nähnyt elokuvaa "eilen".)
lauantai 25. kesäkuuta 2011
perjantai 15. huhtikuuta 2011
Hiljaisuus
Blogini on viettänyt jo tovin hiljaiseloa. Hiljaisuus jatkuu vielä jonkin aikaa, että ehdin saada kevätkiireet alta pois. Tällä hetkellä yritän keskittyä graduun putkirempan ja muun mekkalan keskellä. Elokuvia en kuitenkaan ole unohtanut. Viime aikoina olen ollut innostunut suomalaisista elokuvista, erityisesti ihan vain Kaurismäen veljeksistä. Myös muutama Jacques Tatin filmi on tullut katsottua. Arvosteluja tulossa, kunhan ehdin ja viitsin. Nyt täytyy kuitenkin käyttää viimeisimmätkin älyn rippeet graduun liittyvien ajatusten yhdistelyyn ja muovailemiseen. Palaan elokuvista kirjoittamiseen siis myöhemmin! "See you", sanoi Nikander Ilonalle.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Suolaista ja makeaa
"Kevään herätessä heidän rakkautensa puhkesi uuteen kukoistukseen ikään kuin talven koettelemukset olisivat lujittaneet heidän liittoaan. Koskaan aiemmin he eivät olleet suudelleet näin kauan."
Katson aika vähän kotimaisia elokuvia, mikä sinänsä on harmi, sillä Suomessa tehdään myös oikeasti oivaltavia ja kunnianhimoisia elokuvia. Suomalainen elokuva on muutakin kuin pelkkää Uunoa, Rillumareitä, Mattia ja Varesta. Se on myös Lumikuningatarta, Tulennielijää ja Neitoperhoa. Usein nämä helmet vain jäävät massiivisten Solar-tuotantojen varjoon. Yhden tällaisen suomalaisen elokuvahelmen bongasin jokin aika sitten kirjaston dvd-hyllyltä.
Kaisa Rastimon ohjaama Suolaista ja makeaa (1995) on komedia rakastumisesta ja mahdottomasta rakkaudesta. Anna ei ole koskaan ollut rakastunut, kunnes hän kohtaa Laurin ja romanssi on valmis. Annan ja Laurin rakkaus on kitkeränsuloista, riuduttavaa ja kestämätöntä. He riitelevät ja rakastelevat, vihaavat mutta rakastavat taas toisiaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Elämä on huojumista vihan ja rakkauden, halun ja syytösten ääripäiden välillä.
Elokuvassa Annan ja Laurin rakkaus on kuin luonnonvoima, jota ei ole mahdollista hallita. Rakastaminen on jotain täysin valtaansa vievää ja ennakoimatonta. Rakkaus ja rakastaminen käsitetään jonain, joka tapahtuu meille tahdosta riippumatta, eikä niinkään jonain, jonka itse aiheutamme ja valitsemme. Länsimaisen romanttisen rakkauden ideaan kuuluu tunteiden ylenpalttisuus ja hallitsemattomuus. Tunteet vievät mukanaan ja vuotavat yli. Rakkaus tekee mustasukkaiseksi, kostonhaluiseksi, himokkaaksi, onnelliseksi ja onnettomaksi. Ihminen ei pysty tekemään ratkaisuja, vaan hän on kokonaan rakkauden riivaama. Rakastunut toimii järjettömästi, murjottaa ja loukkaa, torjuu, kunnes antautuu.
Elokuvalliseen romanttisen rakkauden narratiiviin kuuluu riutumisen, kivun ja vihan romantisoiminen. Pariskunnan riidat ajavat niin romanssin osapuolet kuin heidän ystävänsäkin hulluiksi. Välillä lähdetään kavereiden kanssa laivalle ja vedetään perseet. Vastoinkäymisten tarkoitus on kuitenkin vain lujittaa rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Tällaisen kiduttavan rakkauskäsityksen huipentuma on Romeo ja Julia -tyyppinen rakkaus, joka lopulta viimeistelee itsensä kuolemassa. Rakkauden rinnastamista luonnonvoimien kaltaiseksi ilmiöksi pidetään yllä kuolemametaforien kautta.
Eräässä kohtauksessa Anna pohtiikin rakkauttaan Lauriin seuraavasti: "Ehkä se oli vain luontokokemus."
Lopulta mielipuolinen rakastuminen on kuitenkin hullaantumista mielikuvaan. Anna ja Lauri eivät pysty keskeyttämään suutelemista. He laskevat liukumäkeä suudellen, uivat vierekkäin samalla suudellen. Loputon suuteleminen on halua sulautua yhteen - tai paremmin, halua sulautua yhdessä mielikuvaan. Rakkauden alkuhuumassa kyse ei kuitenkaan ole rakkaudesta ja halusta rakastaa toista, sillä rakkaus ymmärtää toisen irralliseksi ja itsenäiseksi omaksi persoonaksi ja hyväksyy myös sen. Annan ja Laurin romanssi on fantasiaa.
Katson aika vähän kotimaisia elokuvia, mikä sinänsä on harmi, sillä Suomessa tehdään myös oikeasti oivaltavia ja kunnianhimoisia elokuvia. Suomalainen elokuva on muutakin kuin pelkkää Uunoa, Rillumareitä, Mattia ja Varesta. Se on myös Lumikuningatarta, Tulennielijää ja Neitoperhoa. Usein nämä helmet vain jäävät massiivisten Solar-tuotantojen varjoon. Yhden tällaisen suomalaisen elokuvahelmen bongasin jokin aika sitten kirjaston dvd-hyllyltä.
Kaisa Rastimon ohjaama Suolaista ja makeaa (1995) on komedia rakastumisesta ja mahdottomasta rakkaudesta. Anna ei ole koskaan ollut rakastunut, kunnes hän kohtaa Laurin ja romanssi on valmis. Annan ja Laurin rakkaus on kitkeränsuloista, riuduttavaa ja kestämätöntä. He riitelevät ja rakastelevat, vihaavat mutta rakastavat taas toisiaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Elämä on huojumista vihan ja rakkauden, halun ja syytösten ääripäiden välillä.
Elokuvalliseen romanttisen rakkauden narratiiviin kuuluu riutumisen, kivun ja vihan romantisoiminen. Pariskunnan riidat ajavat niin romanssin osapuolet kuin heidän ystävänsäkin hulluiksi. Välillä lähdetään kavereiden kanssa laivalle ja vedetään perseet. Vastoinkäymisten tarkoitus on kuitenkin vain lujittaa rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Tällaisen kiduttavan rakkauskäsityksen huipentuma on Romeo ja Julia -tyyppinen rakkaus, joka lopulta viimeistelee itsensä kuolemassa. Rakkauden rinnastamista luonnonvoimien kaltaiseksi ilmiöksi pidetään yllä kuolemametaforien kautta.
Eräässä kohtauksessa Anna pohtiikin rakkauttaan Lauriin seuraavasti: "Ehkä se oli vain luontokokemus."
Lopulta mielipuolinen rakastuminen on kuitenkin hullaantumista mielikuvaan. Anna ja Lauri eivät pysty keskeyttämään suutelemista. He laskevat liukumäkeä suudellen, uivat vierekkäin samalla suudellen. Loputon suuteleminen on halua sulautua yhteen - tai paremmin, halua sulautua yhdessä mielikuvaan. Rakkauden alkuhuumassa kyse ei kuitenkaan ole rakkaudesta ja halusta rakastaa toista, sillä rakkaus ymmärtää toisen irralliseksi ja itsenäiseksi omaksi persoonaksi ja hyväksyy myös sen. Annan ja Laurin romanssi on fantasiaa.
Annan ja Laurin romanssi on näin mahdoton, sillä he eivät kykene luopumaan mielikuvastaan ja kohtaamaan toisiaan todellisina ihmisinä. He edustavat toisilleen lopullista täyttymystä, joka ei kuitenkaan voi toteutua. He eivät osaa siirtyä rakastumisesta rakastamiseen. Rakastaminen vaatii todellisen toisen vastaanottamista. Romanssi on hullaantumista kuvaan. Se ei perustu toisen ominaisuuksien kohtaamiselle ja hyväksynnälle.
Suolaista ja makeaa on visuaalisesti ja auditiivisesti runsas elokuva. Se leikittelee äänillä, väreillä ja valoilla. Kuvakulmat ovat jännittäviä ja yllättäviä. Mielenkiintoinen piirre elokuvassa on sen leikinomaisuus ja lelujen käyttäminen rekvisiittana. Aikuiset leikkivät vesipyssyillä, pehmoleluilla ja kumiankoilla ja laskevat liukumäkeä. Myös elokuvan äänimaailma on lapsellinen. Ehkä lapsenomaisuuden tarkoitus on korostaa aikuisten maailman leikkimäisyyttä, sillä sitähän aikuisten romanttiset tarinatkin ovat - satua. Ja nykyään sadusta on tullut yhä enemmän todellisuutta. Onhan nykyiset hääkäytännötkin kopioitu pitkälti amerikkalaisista elokuvista. Myös aikuiset rakentavat maailmaansa tarinoiden ja kuvien kautta.
maanantai 28. helmikuuta 2011
Maalauksia toisesta maailmasta
Teemalta tuli tänään hieno dokumentti Havahtuminen, joka kertoo taiteilija Otto Mäkilästä ja hänen maalauksistaan. Mäkilä tunnetaan surrealistina, joka maalasi unenomaisia ja runollisia kuvia. Dokumentissa rakennetaan luonnehdintaa tästä jo puoli vuosisataa kuolleena ollesta mystisestä taiteilijasta.
Mäkilän värikylläiset työt ovat ylistystä aistillisuudelle ja tunteille. Mäkilä tavoittelee puhdasta aistimusta, olemista, avautuvaa tunnetta, joka vielä hakee muotoa. Valpautta ja herkistymistä. Mäkilän maalaukset eivät ole kuvia toisista kuvista. Ne tulevat objektiivisen maailman rinnakkaistodellisuudesta, maailman abstraktilta tasolta.
Fenomenologian mukaan ihmisen täytyy riisuuntua objektivoivasta asenteesta ja palata välittömään kokemukseen. Sulkeistamalla kaikki olettamuslauseet maailma avautuu sellaisena kuin se koetaan välittömässä havainnossa. Jäljelle jäävät ainoastaan ilmiöt ja se jokin, jolle maailma ilmenee. Mielestäni Mäkilän työt etsivät juuri tätä välitöntä aistillista kokemusta. Ne kuvaavat avautuvaa maailmaa, kun muoto ei vielä määritelmällään ole ympyröinyt sitä.
Toisaalta Mäkilän työt ovat yliluonnollisia. Aavemaisuus tulee ehkä niiden muodottomuudesta. Myöhemmissä töissään Mäkilä siirtyikin tekemään kokonaan abstrakteja töitä.
Mäkilää on pidetty surrealistina, mutta dokumentissa eräs haastateltavista luonnehtii häntä pikemminkin runoilijana. Ajattelen samoin. Surrealismin lähtökohta on todellisuus, sen kätketty puoli. Mäkilän työt taas tulevat jostain muualta. Toisesta todellisuudesta, toisesta ajasta tai todellisen ja unen välitilasta, kun jokin herää ja koskettaa.
Mäkilän työt ovat pelkistettyjä ja naiivejakin. Yksi dokumentin haastateltavista kuvailee Mäkilän töitä kömpelöiksi. Työt ovat (tahallisen?) epätarkkoja. Mutta näin ovat aistimuksetkin. Ja unet. Kömpelö hakee vielä muotoa.
Mäkilän työt jättävät tilaa henkilökohtaiselle tulkinnalle. Maalaus voi viedä moneen suuntaan, siihen voi palata uudestaan ja lähteä taas toiseen suuntaan. Maalaukset ovat tehty kuin yön ja unen logiikalla. Ne jäävät vastausta vaille. Ne vain ovat. Ehkä juuri puhdas aistimellisuus tekee niistä ajattomia.
Havahtuminen on nähtävissä Areenassa sekä uusintana joskus ensi viikon aikana. Kannattaa katsoa ja pysähtyä liikkeeseen, havahtua.
Mäkilän värikylläiset työt ovat ylistystä aistillisuudelle ja tunteille. Mäkilä tavoittelee puhdasta aistimusta, olemista, avautuvaa tunnetta, joka vielä hakee muotoa. Valpautta ja herkistymistä. Mäkilän maalaukset eivät ole kuvia toisista kuvista. Ne tulevat objektiivisen maailman rinnakkaistodellisuudesta, maailman abstraktilta tasolta.
Fenomenologian mukaan ihmisen täytyy riisuuntua objektivoivasta asenteesta ja palata välittömään kokemukseen. Sulkeistamalla kaikki olettamuslauseet maailma avautuu sellaisena kuin se koetaan välittömässä havainnossa. Jäljelle jäävät ainoastaan ilmiöt ja se jokin, jolle maailma ilmenee. Mielestäni Mäkilän työt etsivät juuri tätä välitöntä aistillista kokemusta. Ne kuvaavat avautuvaa maailmaa, kun muoto ei vielä määritelmällään ole ympyröinyt sitä.
Toisaalta Mäkilän työt ovat yliluonnollisia. Aavemaisuus tulee ehkä niiden muodottomuudesta. Myöhemmissä töissään Mäkilä siirtyikin tekemään kokonaan abstrakteja töitä.
Mäkilää on pidetty surrealistina, mutta dokumentissa eräs haastateltavista luonnehtii häntä pikemminkin runoilijana. Ajattelen samoin. Surrealismin lähtökohta on todellisuus, sen kätketty puoli. Mäkilän työt taas tulevat jostain muualta. Toisesta todellisuudesta, toisesta ajasta tai todellisen ja unen välitilasta, kun jokin herää ja koskettaa.
Mäkilän työt ovat pelkistettyjä ja naiivejakin. Yksi dokumentin haastateltavista kuvailee Mäkilän töitä kömpelöiksi. Työt ovat (tahallisen?) epätarkkoja. Mutta näin ovat aistimuksetkin. Ja unet. Kömpelö hakee vielä muotoa.
Mäkilän työt jättävät tilaa henkilökohtaiselle tulkinnalle. Maalaus voi viedä moneen suuntaan, siihen voi palata uudestaan ja lähteä taas toiseen suuntaan. Maalaukset ovat tehty kuin yön ja unen logiikalla. Ne jäävät vastausta vaille. Ne vain ovat. Ehkä juuri puhdas aistimellisuus tekee niistä ajattomia.
Havahtuminen on nähtävissä Areenassa sekä uusintana joskus ensi viikon aikana. Kannattaa katsoa ja pysähtyä liikkeeseen, havahtua.
lauantai 26. helmikuuta 2011
Winter's Bone
Maanantain ja sunnuntain välisenä yönä Hollywoodissa juhlitaan taas elokuvia ja jaellaan pystejä oscareiden merkeissä. Debra Granikin ohjaama Winter's Bone on ehdolla neljässä eri kategoriassa, mm. parhaasta naispääosasta ja elokuvasta.
Elokuvassa 17-vuotias Ree Dolly (Jennifer Lawrence) lähtee selvittämään kadonneen isänsä kohtaloa. Ree on huolehtinut sairaasta äidistään ja kahdesta nuoremmasta sisarestaan Amerikan takamailla perheen isän sekoillessa huumeiden parissa. Maisema on karu ja harmaa. Eräänä päivänä Ree saa selville isänsä laittaneen perheen kodin huumevelkojensa pantiksi. Ree tekee kaikkensa löytääkseen isänsä ja pelastaakseen perheensä.
Winter's Bone on tunteisiin vetoava ja simppeli vaikeuksista voittoon -tarina pienellä yhteiskuntakritiikillä maustettuna, eikä näin ollen ole ihme, että elokuva on kahminut myös oscar-ehdokkuuksia. Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan kohoa sellaiseksi kasvutarinaksi kuin se ehkä lupailee. Tunnelma lässähtää, eikä elokuva kykene yllättämään. Esimerkiksi Reen isän veljen (John Hawkes, myös oscar-ehdokkaana roolistaan) yllättävä lämpeäminen tuntuu epäuskottavalta. Elokuva muistuttaa paikoin naiiviuudessaan Disney-elokuvaa, mikä ei välttämättä ole huono asia - jos on Disney-elokuva.
Elokuvan sielu on kuitenkin Jennifer Lawrence vahvan ja päättäväisen Reen roolissa. Ree näyttää, miten teinityttö voi olla rohkea ja itsenäinen sankari. Ree ottaa vastuun sisaruksistaan ja taistelee perheensä vuoksi. Toisaalta elokuvan ei ehkä tarvitsekaan olla kasvutarina; se kertoo tytöstä, joka ei kasva rohkeaksi, sillä hän on jo sitä.
***/5
Elokuvassa 17-vuotias Ree Dolly (Jennifer Lawrence) lähtee selvittämään kadonneen isänsä kohtaloa. Ree on huolehtinut sairaasta äidistään ja kahdesta nuoremmasta sisarestaan Amerikan takamailla perheen isän sekoillessa huumeiden parissa. Maisema on karu ja harmaa. Eräänä päivänä Ree saa selville isänsä laittaneen perheen kodin huumevelkojensa pantiksi. Ree tekee kaikkensa löytääkseen isänsä ja pelastaakseen perheensä.
Winter's Bone on tunteisiin vetoava ja simppeli vaikeuksista voittoon -tarina pienellä yhteiskuntakritiikillä maustettuna, eikä näin ollen ole ihme, että elokuva on kahminut myös oscar-ehdokkuuksia. Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan kohoa sellaiseksi kasvutarinaksi kuin se ehkä lupailee. Tunnelma lässähtää, eikä elokuva kykene yllättämään. Esimerkiksi Reen isän veljen (John Hawkes, myös oscar-ehdokkaana roolistaan) yllättävä lämpeäminen tuntuu epäuskottavalta. Elokuva muistuttaa paikoin naiiviuudessaan Disney-elokuvaa, mikä ei välttämättä ole huono asia - jos on Disney-elokuva.
Elokuvan sielu on kuitenkin Jennifer Lawrence vahvan ja päättäväisen Reen roolissa. Ree näyttää, miten teinityttö voi olla rohkea ja itsenäinen sankari. Ree ottaa vastuun sisaruksistaan ja taistelee perheensä vuoksi. Toisaalta elokuvan ei ehkä tarvitsekaan olla kasvutarina; se kertoo tytöstä, joka ei kasva rohkeaksi, sillä hän on jo sitä.
***/5
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Fur: An Imaginary Portrait of Diane Arbus
Steven Shainbergin ohjaama ja yhdysvaltalaisen valokuvaaja Diane Arbusin (1923–1971) elämään löyhästi perustuva Fur on ristiriitainen elokuva. Olen katsonut elokuvan kahdesti, enkä vieläkään osaa päättää, pidänkö siitä vai en. Jos elokuvaa lähestyy ennen kaikkea Arbusin elämän kuvauksena, niin se on auttamatta floppi. Jos taas sitä katselee tarinana ekshibitionistisesta ja "pervosta" naisesta, niin se on ihan ok, kolmen tähden leffa.
Elokuvassa eletään 50-lukua. Nicole Kidman näyttelee Diane Arbusia - nuorehkoa porvarirouvaa ja kahden lapsen äitiä, joka työskentelee valokuvaajamiehensä (Ty Burrell) avustajana. Diane tuntee itsensä turhautuneeksi tavanomaisen elämänsä, valokuvamallien ja turkisloiston keskellä ja ryhtyy kuvaamaan ylellisen elämän kääntöpuolta. Kädettömiä ihmisiä, kääpiöitä, siamilaisia kaksosia. Dianen elämä kääntää kokonaan suuntaa, kun naapuriin muuttaa mystinen, kokonaan naamioituneena kulkeva mies, Lionel (Robert Downey Jr). Outo naapuri kiehtoo Dianea, ja mies päästää lopulta uteliaan naisen asuntoonsa. Lionel kärsii harvinaisesta taudista, karvojen liikakasvusta. Diane viehättyy erikoisesta miehestä ja hänen karvoistaan.
Elokuvan suurin ongelma on se, että se ilmentää enemmän tekijöidensä intressejä kuin itse Diane Arbusin elämää. Toisaalta pidän sellaisista henkilökuvista, jotka eivät alun perin yritäkään jäljitellä tositapahtumia. Fur voisi näin olla yksi tapa tulkita Arbusin sielunmaisemaa. Elokuva ei kuitenkaan onnistu tässä. Sen lähtökohta on tekijöiden fetisseissä ja ennakkoasetuksissa. Se myös toistaa käsitystä Diane Arbusista kummajaisten kuvaajana. Arbus valokuvasi kuitenkin ihmisiä laajasti porvarielämän reunalta ja ulkopuolelta, myös "tavallisia" ihmisiä. Arbusin kuvat eivät ole fantasiaa, vaan ne ovat todellisuutta. Ne tuovat valoon elämän monet, piilotetut kasvot.
Elokuva ei tarkastele sen syvällisemmin normaalin ja epänormaalin suhdetta, joka omasta mielestäni on keskeistä Arbusin kuvissa. Nämä kaksi maailmaa jäävät toisilleen vieraiksi, eikä niiden välillä synny kosketusta. Diane astuu friikkien maailmaan ja uppoaa sinne. Elokuva ihannoi outoutta outona. Se ei tuo esiin kummajaisten inhimillisyyttä. Toisaalta esimerkiksi Susan Sontag on kritisoinut Arbusin kuvia juuri tästä syystä. Sontagin mukaan Arbusin kuvat eivät sisällä myötätuntoa kuvattavia kohtaan. Kohde on uhri, joka nähdään rumana, omituisena ja groteskina. En tiedä. En ole selvillä Arbusin omista motiiveista. Kuvaaja ei kuitenkaan koskaan ole viaton, vaan valitsee aina sen, miten hän kuvaa. Itse taas käsitän Arbusin tutkivan kuvillaan tuntematonta ja tuovan valoon sen, mikä siivotaan normaalin tieltä marginaaliin.
Elokuvassa Diane Arbus kuvataan ekshibitionistina, fetisistinä ja pervertikkona. Pidän elokuvassa siitä, miten se näyttää, etteivät pervous, fetisismi ja romanttinen rakkaus ole toistensa vastakohtia ja toisiaan ulos sulkevia. Dianen fetissi on karvat. Hän sivelee miehen karvaista kättä, pukeutuu karvoihin, höylää Lionelin karvoista. Fetissi voi määrittää ihmisen seksuaalisuutta enemmän kuin esimerkiksi sukupuoli. Kulttuuriset käsityksemme seksuaalisuudesta nojaavat romanttiselle rakkaudelle, jonka kuvittelemme olevan ihmisen sukupuolisen ja seksuaalisen elämän huipentuma ja lopullinen päämäärä. Elokuva on siinä mielessä queer, että se tuo esiin mahdollisuuden, että myös fetissi voi olla yksi seksuaalisuutta määrittelevä muoto.
Omalaatuinen elokuva. Hieno juttu on se, että joku on tarttunut Diane Arbusiin ja tehnyt tästä elokuvan. Toivottavasti se ei jää viimeiseksi, ja toivottavasti seuraavassa Diane Arbusta näyttelee joku muu kuin passiivinen ja kömpelöhkö Nicole Kidman.
Elokuvassa eletään 50-lukua. Nicole Kidman näyttelee Diane Arbusia - nuorehkoa porvarirouvaa ja kahden lapsen äitiä, joka työskentelee valokuvaajamiehensä (Ty Burrell) avustajana. Diane tuntee itsensä turhautuneeksi tavanomaisen elämänsä, valokuvamallien ja turkisloiston keskellä ja ryhtyy kuvaamaan ylellisen elämän kääntöpuolta. Kädettömiä ihmisiä, kääpiöitä, siamilaisia kaksosia. Dianen elämä kääntää kokonaan suuntaa, kun naapuriin muuttaa mystinen, kokonaan naamioituneena kulkeva mies, Lionel (Robert Downey Jr). Outo naapuri kiehtoo Dianea, ja mies päästää lopulta uteliaan naisen asuntoonsa. Lionel kärsii harvinaisesta taudista, karvojen liikakasvusta. Diane viehättyy erikoisesta miehestä ja hänen karvoistaan.
Elokuvan suurin ongelma on se, että se ilmentää enemmän tekijöidensä intressejä kuin itse Diane Arbusin elämää. Toisaalta pidän sellaisista henkilökuvista, jotka eivät alun perin yritäkään jäljitellä tositapahtumia. Fur voisi näin olla yksi tapa tulkita Arbusin sielunmaisemaa. Elokuva ei kuitenkaan onnistu tässä. Sen lähtökohta on tekijöiden fetisseissä ja ennakkoasetuksissa. Se myös toistaa käsitystä Diane Arbusista kummajaisten kuvaajana. Arbus valokuvasi kuitenkin ihmisiä laajasti porvarielämän reunalta ja ulkopuolelta, myös "tavallisia" ihmisiä. Arbusin kuvat eivät ole fantasiaa, vaan ne ovat todellisuutta. Ne tuovat valoon elämän monet, piilotetut kasvot.
Elokuva ei tarkastele sen syvällisemmin normaalin ja epänormaalin suhdetta, joka omasta mielestäni on keskeistä Arbusin kuvissa. Nämä kaksi maailmaa jäävät toisilleen vieraiksi, eikä niiden välillä synny kosketusta. Diane astuu friikkien maailmaan ja uppoaa sinne. Elokuva ihannoi outoutta outona. Se ei tuo esiin kummajaisten inhimillisyyttä. Toisaalta esimerkiksi Susan Sontag on kritisoinut Arbusin kuvia juuri tästä syystä. Sontagin mukaan Arbusin kuvat eivät sisällä myötätuntoa kuvattavia kohtaan. Kohde on uhri, joka nähdään rumana, omituisena ja groteskina. En tiedä. En ole selvillä Arbusin omista motiiveista. Kuvaaja ei kuitenkaan koskaan ole viaton, vaan valitsee aina sen, miten hän kuvaa. Itse taas käsitän Arbusin tutkivan kuvillaan tuntematonta ja tuovan valoon sen, mikä siivotaan normaalin tieltä marginaaliin.
Elokuvassa Diane Arbus kuvataan ekshibitionistina, fetisistinä ja pervertikkona. Pidän elokuvassa siitä, miten se näyttää, etteivät pervous, fetisismi ja romanttinen rakkaus ole toistensa vastakohtia ja toisiaan ulos sulkevia. Dianen fetissi on karvat. Hän sivelee miehen karvaista kättä, pukeutuu karvoihin, höylää Lionelin karvoista. Fetissi voi määrittää ihmisen seksuaalisuutta enemmän kuin esimerkiksi sukupuoli. Kulttuuriset käsityksemme seksuaalisuudesta nojaavat romanttiselle rakkaudelle, jonka kuvittelemme olevan ihmisen sukupuolisen ja seksuaalisen elämän huipentuma ja lopullinen päämäärä. Elokuva on siinä mielessä queer, että se tuo esiin mahdollisuuden, että myös fetissi voi olla yksi seksuaalisuutta määrittelevä muoto.
Omalaatuinen elokuva. Hieno juttu on se, että joku on tarttunut Diane Arbusiin ja tehnyt tästä elokuvan. Toivottavasti se ei jää viimeiseksi, ja toivottavasti seuraavassa Diane Arbusta näyttelee joku muu kuin passiivinen ja kömpelöhkö Nicole Kidman.
lauantai 19. helmikuuta 2011
Synecdoche, New York
Charlie Kaufmanin käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Synecdoche, New York (2008) elokuvasta on (ihanan) hankala kirjoittaa arvostelua. Ensinnäkin elokuva sisältää niin monia kerroksia ja elementtejä, että sitä voisi pohtia loputtomiin. Toiseksi tuntuu siltä, että kolme katselukertaa ei vielä riitä kirjoittamaan elokuvasta. Moni kohta jäi avoimeksi ja palojen yhdistäminen jäi kesken. Ehkä palaan elokuvaan joskus myöhemmin, koske se pitää nähdä vielä uudestaan.
Elokuva maalaa potretin keski-ikäisestä teatteriohjaaja Caden Cotardista (Philip Seymour Hoffman), jonka elämä on yhtä kamppailua niin työn ja itsensä toteuttamisen kuin rakkauden ja kuolemankin kanssa. Caden epäilee terveyttään. Vaimo Adele (Catherine Keener) paljastaa pariterapiassa haaveilevansa miehensä kuolemasta. Naiset lähtevät ja tulevat. Caden saa merkittävän apurahan ja alkaa rakentamaan teatteriteosta, joka kasvaa elämää suuremmaksi Ikuisuusprojektiksi. Lopulta näytelmää on harjoiteltu kymmenen vuotta, mutta ensi-illan ajankohdasta ei edelleenkään ole tietoa. Teatteri ja elämä sekoittuvat toisiinsa. Elokuvassa liikutaan Kaufmanin tyyliin ihmisen mielen sisällä.
Kaufmanin omaperäinen tyyli takaa, ettei Synecdoche New York ole helppo hyvän tuulen elokuva. Katsojan pitää jo valmiiksi asennoitua siihen kuin palapelin kokoamiseen tai runon lukemiseen. Elokuva vaatii kärsivällisyyttä ja uteliaisuutta, sillä muuten se pitkästyttää ja jää käsittämättömäksi. Jouduin useaan kertaan keskeyttämään katsomisen ja palaamaan vähän matkaa takaisin. Elokuvaa on verrattu Federico Fellinin elokuvaan 8½, ja sama mielleyhtymä heräsi itsellänikin. Kummassakin elokuvassa päähenkilö on ohjaaja, joka kärsii luomisen tuskasta. Tunnelma on unenomainen ja hieman surrealistinenkin, ja eri aikatasot sekoittuvat toisiinsa.
Elokuvan päähenkilö kärsii eksistentiaalisesta kriisistä. Eksistentialistisia kysymyksiä pohditaankin läpi elokuvan. Olemassaolo on loppupeleissä mieletöntä. Kaikkea varjostaa jatkuva sairauden ja kuoleman uhka. Lapsen kakka on vihreää, maito pilaantunutta, lehdestä Caden lukee pelkkiä kuolemanilmoituksia. Kaufman käsittelee kuoleman teemaa ironisesti. Caden pelkää kuolemaa kuollakseen, mutta samalla kuolemanpelko estää häntä elämästä. Caden ei kykene nauttimaan rakkaudesta tai työstä. Kuolemanpelko kääntyy elämästä vieraantumiseksi ja lopulta elämänpeloksi.
Vaimon lähdettyä ja menestyttyä maailmalla Caden päättää tehdä jotain merkityksellistä, henkilökohtaista ja todellista. Hän rakentaa näytelmää omasta elämästään, mutta samalla hänen omalla elämällään on vaikeuksia pysyä kasassa. Cadenin elämä hajoaa palasiksi, mutta teatteriteos alkaa kasvamaan valtaviin mittoihin. Lopulta Cadenin näytelmän kulissit laajenevat niin suureksi, että valtavan teollisuushallin täyttää jäljennös New Yorkista. Samaan aikaan Adele nauttii suosiosta maailmalla, vaikka hänen työnsä pienenvät pienenemistään lopulta miniatyyrisiin mittoihin.
Elokuvaa pohtii eksistentialistiseen tyyliin myös ihmisen tekemiä valintoja. Yhdessä elokuvan mieleenjäävimmistä kohtauksista Cadenin tyttöystävä Hazel (Samantha Morton) harkitsee ostavansa palavan talon. Hazel empii, koska hän on huolestunut kuolevansa palossa. Eksistentialistisen käsityksen mukaan elämä rakentuu valinnoista. Lopulta ihminen valitsee myös kuolemansa, sen, miten hän kuolee. "It's a big decision how one prefers to die."
Elokuvan nimestä löytyvä sana synecdoche eli suomeksi synekdokee on kielikuva, jossa osaa tarkoittavalla sanalla viitataan suurempaan kokonaisuuteen. Cadenin näytelmä jäljittelee Cadenin elämää. Näytelmä on näin synekdokee Cadenin elämälle. Elokuva sisältää myös muita vastaavanlaisia elementtejä. Televisiossa pyörii piirrossarja, jossa Cadenin hahmo juttelee lampaan kanssa kuolemasta.
Synecdoche, New York ei kuitenkaan ole raskasmielinen elokuva, sillä Kaufmanin käsittelytapa on läpeensä ironinen ja ehkä hieman makaaberikin. Jo elämä kaikessa mielettömyydessään ja pitkäveteisyydessään on yksi iso vitsi. Huumoria on löydettävä juuri niistä paikoista, joissa elämä otetaan kuolemanvakavasti. Huumorin ei tarvitse tarkoittaa asioiden merkittävyyden menettämistä. Eräs elokuvan hauskimmista hetkistä on kohtaus, jossa Caden näkee lehdessä tatuoidun tyttärensä ja päättää lähteä etsimään tätä. Cadenin uusi vaimo ja Cadenin toisen tyttären äiti (Michelle Williams) suuttuu ja sanoo kaikkien olevan nykyaikana tatuoituja ja näyttää Cadenille selkäänsä, jota koristaa massiivinen pirun naama.
Toivon todella, ettei Kaufmanin esikoinen ohjaajana jää hänen viimeiseksi työkseen. Elokuvan voi tulkita ylimielisenä kikkailuna, mutta entä sitten! Silloinhan ohjaaja näkee huvittavuutta myös elokuvassa ja itse elokuvan tekemisessä. Kuten jo sanoin huumori ei vie pohjaa merkityksellisyydeltä. Tätä lisää ja viisi tähteä!
Elokuva maalaa potretin keski-ikäisestä teatteriohjaaja Caden Cotardista (Philip Seymour Hoffman), jonka elämä on yhtä kamppailua niin työn ja itsensä toteuttamisen kuin rakkauden ja kuolemankin kanssa. Caden epäilee terveyttään. Vaimo Adele (Catherine Keener) paljastaa pariterapiassa haaveilevansa miehensä kuolemasta. Naiset lähtevät ja tulevat. Caden saa merkittävän apurahan ja alkaa rakentamaan teatteriteosta, joka kasvaa elämää suuremmaksi Ikuisuusprojektiksi. Lopulta näytelmää on harjoiteltu kymmenen vuotta, mutta ensi-illan ajankohdasta ei edelleenkään ole tietoa. Teatteri ja elämä sekoittuvat toisiinsa. Elokuvassa liikutaan Kaufmanin tyyliin ihmisen mielen sisällä.
Kaufmanin omaperäinen tyyli takaa, ettei Synecdoche New York ole helppo hyvän tuulen elokuva. Katsojan pitää jo valmiiksi asennoitua siihen kuin palapelin kokoamiseen tai runon lukemiseen. Elokuva vaatii kärsivällisyyttä ja uteliaisuutta, sillä muuten se pitkästyttää ja jää käsittämättömäksi. Jouduin useaan kertaan keskeyttämään katsomisen ja palaamaan vähän matkaa takaisin. Elokuvaa on verrattu Federico Fellinin elokuvaan 8½, ja sama mielleyhtymä heräsi itsellänikin. Kummassakin elokuvassa päähenkilö on ohjaaja, joka kärsii luomisen tuskasta. Tunnelma on unenomainen ja hieman surrealistinenkin, ja eri aikatasot sekoittuvat toisiinsa.
Elokuvan päähenkilö kärsii eksistentiaalisesta kriisistä. Eksistentialistisia kysymyksiä pohditaankin läpi elokuvan. Olemassaolo on loppupeleissä mieletöntä. Kaikkea varjostaa jatkuva sairauden ja kuoleman uhka. Lapsen kakka on vihreää, maito pilaantunutta, lehdestä Caden lukee pelkkiä kuolemanilmoituksia. Kaufman käsittelee kuoleman teemaa ironisesti. Caden pelkää kuolemaa kuollakseen, mutta samalla kuolemanpelko estää häntä elämästä. Caden ei kykene nauttimaan rakkaudesta tai työstä. Kuolemanpelko kääntyy elämästä vieraantumiseksi ja lopulta elämänpeloksi.
Vaimon lähdettyä ja menestyttyä maailmalla Caden päättää tehdä jotain merkityksellistä, henkilökohtaista ja todellista. Hän rakentaa näytelmää omasta elämästään, mutta samalla hänen omalla elämällään on vaikeuksia pysyä kasassa. Cadenin elämä hajoaa palasiksi, mutta teatteriteos alkaa kasvamaan valtaviin mittoihin. Lopulta Cadenin näytelmän kulissit laajenevat niin suureksi, että valtavan teollisuushallin täyttää jäljennös New Yorkista. Samaan aikaan Adele nauttii suosiosta maailmalla, vaikka hänen työnsä pienenvät pienenemistään lopulta miniatyyrisiin mittoihin.
Elokuvaa pohtii eksistentialistiseen tyyliin myös ihmisen tekemiä valintoja. Yhdessä elokuvan mieleenjäävimmistä kohtauksista Cadenin tyttöystävä Hazel (Samantha Morton) harkitsee ostavansa palavan talon. Hazel empii, koska hän on huolestunut kuolevansa palossa. Eksistentialistisen käsityksen mukaan elämä rakentuu valinnoista. Lopulta ihminen valitsee myös kuolemansa, sen, miten hän kuolee. "It's a big decision how one prefers to die."
Elokuvan nimestä löytyvä sana synecdoche eli suomeksi synekdokee on kielikuva, jossa osaa tarkoittavalla sanalla viitataan suurempaan kokonaisuuteen. Cadenin näytelmä jäljittelee Cadenin elämää. Näytelmä on näin synekdokee Cadenin elämälle. Elokuva sisältää myös muita vastaavanlaisia elementtejä. Televisiossa pyörii piirrossarja, jossa Cadenin hahmo juttelee lampaan kanssa kuolemasta.
Synecdoche, New York ei kuitenkaan ole raskasmielinen elokuva, sillä Kaufmanin käsittelytapa on läpeensä ironinen ja ehkä hieman makaaberikin. Jo elämä kaikessa mielettömyydessään ja pitkäveteisyydessään on yksi iso vitsi. Huumoria on löydettävä juuri niistä paikoista, joissa elämä otetaan kuolemanvakavasti. Huumorin ei tarvitse tarkoittaa asioiden merkittävyyden menettämistä. Eräs elokuvan hauskimmista hetkistä on kohtaus, jossa Caden näkee lehdessä tatuoidun tyttärensä ja päättää lähteä etsimään tätä. Cadenin uusi vaimo ja Cadenin toisen tyttären äiti (Michelle Williams) suuttuu ja sanoo kaikkien olevan nykyaikana tatuoituja ja näyttää Cadenille selkäänsä, jota koristaa massiivinen pirun naama.
Toivon todella, ettei Kaufmanin esikoinen ohjaajana jää hänen viimeiseksi työkseen. Elokuvan voi tulkita ylimielisenä kikkailuna, mutta entä sitten! Silloinhan ohjaaja näkee huvittavuutta myös elokuvassa ja itse elokuvan tekemisessä. Kuten jo sanoin huumori ei vie pohjaa merkityksellisyydeltä. Tätä lisää ja viisi tähteä!
lauantai 5. helmikuuta 2011
Tôkyô monogatari
Yasujiro Ozun elokuvaa Tôkyô monogatari eli Ensimmäinen matka (1953) on kehuttu yhdeksi hienoimmista koskaan tehdyistä elokuvista. Se ei ole yllätys.
Ensimmäinen matka on elokuva sukupolvien välisestä kuilusta, elämän jatkumisesta ja siihen väistämättä kuuluvasta luopumisesta. Iäkäs pariskunta matkustaa ensimmäistä kertaa elämässään Tokioon siellä asuvien aikuisten lastensa luokse. Kiireinen jälkipolvi ei kuitenkaan ehdi viettää aikaa vanhempien kanssa, ja he lähettävät äidin ja isän turistibussikierrokselle ja kylpylään. Ainoastaan vanhempien kuolleen pojan leski tuntuu aidosti välittävän vieraista ja heidän viihtymisestään.
Ensimmäinen matka on hyvin rauhallinen ja harmoninen elokuva. Sitä on helppo katsoa. Elokuvassa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Pysähtynyt kamera luo rauhaisan tunnelman. Kaikki, mitä tarvitaan, on jo läsnä. Siihen ei tarvita zoomailua ja muuta kikkailua. Myös elokuvan henkilöhahmot ovat puhtoisia ja mutkattomia. Elokuvassa ei ole mukana suuria tunteita ja kannanottoja. Useat tärkeät tapahtumat on rajattu kokonaan pois. Ne selviävät katsojalle vasta henkilöiden puheesta.
Elokuva kuvaa sukupolvien välistä kuilua, mutta se kertoo myös luopumisesta ja sen vääjäämättömyydestä. Aikuisten lasten mennessä vierailemaan lapsuuden kodissaan, he käyttäytyvät siellä omistavasti, koska se on ollut heidän kotinsa joskus. Elokuvan lopussa perheen äidin kuoltua toinen tyttäristä alkaa miettiä, mitä äidin vaatteita hän ottaisi mukaan. Toinen tyttäristä, joka asuu vielä kotona, on tyrmistynyt vieraiden röyhkeydestä. Aikuiset lapset eivät ole luopuneet lapsen roolista ja kyenneet kohtaamaan vanhempiensa inhimillisyyttä ja yksityisyyttä.
Vanhemmat sen sijaan astuvat aikuisten lastensa kotiin vieraina. Lapsilla on oma elämä ja vanhemmat jäävät siinä sivullisiksi. Elokuvassa vanhemmat matkustavat maaseudulta ensi kertaa suureen kaupunkiin. Paikan päällä lapset sysäävät heidät turistibussiin ja rientävät itse omiin menoihinsa. Vanhemmat ovat kiitollisia kaikesta, mutta todellisuudessa he kuitenkin haluaisivat vain viettää aikaa lastensa kanssa ja nähdä, miten he elävät. Elokuvan lopussa perheen isä kertoo pojansa leskelle, miten äidin lempikohta reissulla oli ollut ilta, jonka äiti oli viettänyt lesken kanssa tämän kotona.
Ensimmäinen matka on elokuvana taulumainen. Tähän mielikuvaan varmasti vaikuttavat teknilliset seikat eli pysähtynyt kamera ja kameran sijainti alaviistossa. Myös se, ettei elokuvassa selitellä liikaa, ehkä synnyttää mielikuvan taulusta. Sitä vain katselee.
Ensimmäinen matka on elokuva sukupolvien välisestä kuilusta, elämän jatkumisesta ja siihen väistämättä kuuluvasta luopumisesta. Iäkäs pariskunta matkustaa ensimmäistä kertaa elämässään Tokioon siellä asuvien aikuisten lastensa luokse. Kiireinen jälkipolvi ei kuitenkaan ehdi viettää aikaa vanhempien kanssa, ja he lähettävät äidin ja isän turistibussikierrokselle ja kylpylään. Ainoastaan vanhempien kuolleen pojan leski tuntuu aidosti välittävän vieraista ja heidän viihtymisestään.
Ensimmäinen matka on hyvin rauhallinen ja harmoninen elokuva. Sitä on helppo katsoa. Elokuvassa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Pysähtynyt kamera luo rauhaisan tunnelman. Kaikki, mitä tarvitaan, on jo läsnä. Siihen ei tarvita zoomailua ja muuta kikkailua. Myös elokuvan henkilöhahmot ovat puhtoisia ja mutkattomia. Elokuvassa ei ole mukana suuria tunteita ja kannanottoja. Useat tärkeät tapahtumat on rajattu kokonaan pois. Ne selviävät katsojalle vasta henkilöiden puheesta.
Elokuva kuvaa sukupolvien välistä kuilua, mutta se kertoo myös luopumisesta ja sen vääjäämättömyydestä. Aikuisten lasten mennessä vierailemaan lapsuuden kodissaan, he käyttäytyvät siellä omistavasti, koska se on ollut heidän kotinsa joskus. Elokuvan lopussa perheen äidin kuoltua toinen tyttäristä alkaa miettiä, mitä äidin vaatteita hän ottaisi mukaan. Toinen tyttäristä, joka asuu vielä kotona, on tyrmistynyt vieraiden röyhkeydestä. Aikuiset lapset eivät ole luopuneet lapsen roolista ja kyenneet kohtaamaan vanhempiensa inhimillisyyttä ja yksityisyyttä.
Vanhemmat sen sijaan astuvat aikuisten lastensa kotiin vieraina. Lapsilla on oma elämä ja vanhemmat jäävät siinä sivullisiksi. Elokuvassa vanhemmat matkustavat maaseudulta ensi kertaa suureen kaupunkiin. Paikan päällä lapset sysäävät heidät turistibussiin ja rientävät itse omiin menoihinsa. Vanhemmat ovat kiitollisia kaikesta, mutta todellisuudessa he kuitenkin haluaisivat vain viettää aikaa lastensa kanssa ja nähdä, miten he elävät. Elokuvan lopussa perheen isä kertoo pojansa leskelle, miten äidin lempikohta reissulla oli ollut ilta, jonka äiti oli viettänyt lesken kanssa tämän kotona.
Ensimmäinen matka on elokuvana taulumainen. Tähän mielikuvaan varmasti vaikuttavat teknilliset seikat eli pysähtynyt kamera ja kameran sijainti alaviistossa. Myös se, ettei elokuvassa selitellä liikaa, ehkä synnyttää mielikuvan taulusta. Sitä vain katselee.
lauantai 29. tammikuuta 2011
L'année dernière à Marienbad
L'année dernière à Marienbad eli Viime vuonna Marienbadissa (1962) on Alain Resnais'n ohjaama kokeellinen elokuva muistista ja muistamisesta. Mies (Giorgio Albertazzi) yrittää saada naisen (Delphine Seyrig) vakuutettua, että he tapasivat vuosi sitten samassa massiivisessa kartanossa Marienbadissa. Naisen mies (Sacha Pitoëff) väijyy taustalla ja kutsuu miehen vähän väliä pelaamaan kanssaan erikoista korttipeliä, jonka hän itse kuitenkin aina voittaa. Uni, painajainen, kuviteltu ja todellisuus, mennyt ja tämä hetki sekoittuvat toisiinsa.
Elokuva avauskohtauksessa kamera seuraa mukana, kun mies muistelee ylellisen kartanon loputtoman pitkiä käytäviä, hiljaisia huoneita, salonkeja ja saleja, kartanon ylhäisiä rakenteita, seinien koristeellisia kuvioita, jotka ovat peräisin toiselta ajalta. Miestä ei näytetä, vaan hänestä kuullaan ainoastaan ääni. Kamera katselee ympärille kuin silmä samalla painuen syvemmälle muistoihin. Mies toistaa samoja sanoja ja lauseita hieman muunnellen niitä joka kerta.
Samoin muistaminen on aina aidosti hämärää; siihen tulee jotain lisää tai jotain jää pois, jokin nousee pintaan, jokin siirtyy syrjään. Se, mitä todella tapahtui, on epäoleellista, sillä siihen ei enää ole paluuta. Jäljellä jää ainoastaan kuvitelma tapahtuneesta, tapahtunut ja eletty kuviteltuna. Siihen sekoittuvat subjektiiviset tunteet: halut, toiveet ja pelot. Valtava talo loputtomine käytävineen, saleineen ja huoneineen ikään kuin kuvastaa mielen sokkeloista arkkitehtuuria.
Marienbad on haastava elokuva, mutta se ei silti ole mitenkään vaikeasti tajuttavissa. Katsojan on luovuttava objektiivisesta katseesta, joka pyrkii pilkkomaan toisistaan ihmiset, tunteet ja tapahtumat ja näkee näiden suhteet yksinkertaisina kausaalisina syy-seuraus-suhteina. Subjektin, muistamisen ja todellisuuden suhde on sisäinen. Ne liukuvat toisiinsa. Marienbad ei rakennu perinteisen narratiivisen kaavan mukaisesti. Elokuvasta ei ole löydettävissä selkeää tarinaa tai edes viestiä, jonka yksittäiset kohtaukset johdonmukaisesti muodostaisivat. Se ei ole arvoitus.
Suosittelen lähestymään elokuvaa kokemuksellisesti. Elokuvaa on ehkä turha katsoa sellaisten kysymysten kautta, kuten kuka teki, mitä teki, mitä tapahtui. Edes sillä, missä tapahtui, ei loppupeleissä ole merkitystä. Marienbad kuvaa muistoja muistettuna, muistin tekniikkaa.
Black Swan
Tätä elokuvaa odotan kuin kuuta nousevaa. Suomen ensi-ilta 25. helmikuuta.
Helmikuu, tule jo!
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
A Single Man
Eilisillan elokuva oli A Single Man (2009). Elokuva kertoo brittiläisestä homoseksuaalista kirjallisuuden professorista Georgesta (Colin Firth), joka menettää rakastettunsa Jimin (Matthew Goode) yllättäen auto-onnettomuudessa. Tarina sijoittuu 1960-luvun Kaliforniaan. Jimin lähiomaiset eivät tunnusta tämän homosuhdetta, eikä George näin ole tervetullut edes rakkaansa hautajaisiin. Elokuva seuraa Georgen selviytymistä kuolemaa seuraavista päivistä. A Single Man on muotisuunnitelija Tom Fordin esikoisohjaus.
Elokuvan sydän on Colin Firthin harkittu ja hienoeleinen roolityö syvämietteisenä Georgena. Georgen kasvot kertovat kivusta ja surusta, jonka hän joutuu kärsimään yksin sisällään. Colin Firth ei myöskään pelkää heittäytyä homon rooliin. Usein heteromiesten näytellessä homoa tunnelma on jäykkä ja epäeroottinen. Ei tässä. (Ehkä se, että ohjaaja itse on homo, vaikutti osaltaan asiaan.)
Siihen elokuvan ansiot sitten jäävätkin, vaikka kaikki palaset hyvään elokuvaan olisivatkin muutoin koossa. Elokuvasta puuttuu imu! Se jää etäiseksi, kauniiksi kuviksi ja haikeaksi tunnelmoinniksi. Kuvasto on visuaalisesti kaunista ja homoeroottista. Elokuvan hämyisä ja unelias tunnelma tekee siitä kuitenkin pitkästyttävän. Se ei tule iholle. Se jää kaukaiseksi ja turhan eteeriseksi. Monet kohtaukset jäävät leijumaan ilmaan irrallisina. Imun lisäksi elokuvasta jää puuttumaan myös liima.
Edes Julianne Moore, joka näyttelee Georgen ystävää, ei pelasta elokuvaa latteudelta. Tai ihq Nicholas Hoult, joka voisi perustaa koko uransa yhden ilmeen varaan. Nicholas kykenee nimittäin näyttämään yhtä aikaa sekä viattomalta että vaaralliselta.
Elokuvan lopusta haluan unohtaa kokonaan viimeiset kaksi minuuttia. Pysäytän sen siihen hetkeen, kun Georgen ja Kennyn (Hoult) ystävyys alkoi tuomaan toivoa Georgen elämään. Miksi se toivo piti päättää? Miksei homorakkaus voinut jäädä elämään ja kasvamaan
**/5
Elokuvan sydän on Colin Firthin harkittu ja hienoeleinen roolityö syvämietteisenä Georgena. Georgen kasvot kertovat kivusta ja surusta, jonka hän joutuu kärsimään yksin sisällään. Colin Firth ei myöskään pelkää heittäytyä homon rooliin. Usein heteromiesten näytellessä homoa tunnelma on jäykkä ja epäeroottinen. Ei tässä. (Ehkä se, että ohjaaja itse on homo, vaikutti osaltaan asiaan.)
Siihen elokuvan ansiot sitten jäävätkin, vaikka kaikki palaset hyvään elokuvaan olisivatkin muutoin koossa. Elokuvasta puuttuu imu! Se jää etäiseksi, kauniiksi kuviksi ja haikeaksi tunnelmoinniksi. Kuvasto on visuaalisesti kaunista ja homoeroottista. Elokuvan hämyisä ja unelias tunnelma tekee siitä kuitenkin pitkästyttävän. Se ei tule iholle. Se jää kaukaiseksi ja turhan eteeriseksi. Monet kohtaukset jäävät leijumaan ilmaan irrallisina. Imun lisäksi elokuvasta jää puuttumaan myös liima.
Edes Julianne Moore, joka näyttelee Georgen ystävää, ei pelasta elokuvaa latteudelta. Tai ihq Nicholas Hoult, joka voisi perustaa koko uransa yhden ilmeen varaan. Nicholas kykenee nimittäin näyttämään yhtä aikaa sekä viattomalta että vaaralliselta.
Elokuvan lopusta haluan unohtaa kokonaan viimeiset kaksi minuuttia. Pysäytän sen siihen hetkeen, kun Georgen ja Kennyn (Hoult) ystävyys alkoi tuomaan toivoa Georgen elämään. Miksi se toivo piti päättää? Miksei homorakkaus voinut jäädä elämään ja kasvamaan
**/5
lauantai 15. tammikuuta 2011
Suddenly, Last Summer
Digiboksin kovalevy alkoi olla taas viimeisimpiä megatavuja myöten täynnä, joten päätin tyhjentää muistia katsomalla jonkun elokuvan, joka olisi lojunut siellä pitkään. Bongasin Suddenly, Last Summer -elokuvan (USA 1959), joka tuli viime keväänä Teemalta. Elokuvan on ohjannut Joseph L. Mankiewicz ja se perustuu Tennessee Williamsin näytelmään.
Tarinan ytimessä on salaisuus, joka tapahtui edellisenä kesänä. Violet Venablen (Katharine Hepburn) poika Sebastian kuoli yllättäen Euroopan matkallaan, jossa hän oli ollut Violetin kälyn Catherinen (Elizabeth Taylor) kanssa. Violet pyrkii suojelemaan salaisuutta kaikin keinoin ja vaatii, että Dr. Cukrowiczin (Montgomery Clift) on tehtävä matkan jälkeen seonneelle Catherinelle lobotomia. Cukrowicz ryhtyy selvittämään tapahtunutta. Mitä edellisenä kesänä tapahtui?
Pidän elokuvista, jotka pyörivät yhden asian ympärillä ja sitä lähestytään monesta kulmasta. Kaikki ylimääräinen on riisuttu pois. Tässä elokuvassa ydin on salaisuus, Sebastinin kuolemaan johtaneet tapahtumat, jota äiti Violet varjelee ja joka on saanut serkku Catherinen pois tolaltaan. Elokuva pitää jännityksen yllä. Sitä tukee elokuvan maltillinen ote.
Alkuperäisessä Williamsin näytelmässä käsitellään homoseksuaalisuutta, ja homoseksuaalisuus on hämärästi mukana myös tarinan filmatisoinnissa. Toisessa Williamsin näytelmään perustuvassa elokuvassa Viettelysten vaunu (A Streetcar Named Desire, 1947) homoseksuaalisuus on rajattu elokuvasta kokonaan pois. Homoseksuaalisuus oli tuohon aikaan Hollywoodissa vielä iso tabu. Suddenly, last summer -elokuvassa homoseksuaalisuus tuodaan esille vaivaantuneesti ja mitä kummallisimmin kiertoilmauksin. Katsojalle jää epäselväksi kuolleen Sebastianin tilanne. Homoutta piilotellaan esimerkiksi kätkemällä Sebastianin kasvot, joita ei kertaakaan nähdä elokuvan aikana. Homous ei saa elokuvassa kasvoja tai nimeä.
Homoseksuaalisuus on keskeinen osa tarinaa, ja sen epäselvä esittäminen tekee elokuvasta väistämättä osin kömpelön. Aiheet ovat arkoja ja ne esitetään elokuvassa hutaisten. Tämä on tyypillistä vanhoille elokuville. Myös elokuvan toinen arka, katsojalle hieman yllättävä, aihe, kannibalismi, käydään läpi nopeasti ja hämärästi. Elokuvan muuten tiivis ja jännittävä tunnelma särkyy, kun päästään itse salaisuuteen kiinni.
Muuten elokuva on tunnelmaltaan jännittävä ja psykologisesti mielenkiintoinen. Hulluutta ei käsitellä alleviivaten ja kliseisesti. Näyttelijät kantavat uskottavasti omat roolinsa. Katharine Hepburn on hyytävä tunnekylmänä ja manipuloivana äitinä. Montgomery Clift esittää hyvin empaattista ja harkitsevaa lääkäriä. Elizabeth Taylorista taas tykkään sen takia, koska hän on tunteellisesti niin läsnä ja olemukseltaan välitön. Clifthän oli tosielämässä biseksuaali ja joutui kamppailemaan homoseksuaalisuuteen liittyvien ennakkoluulojen kanssa.
Kömpelyydestään huolimatta
***½/5
Tarinan ytimessä on salaisuus, joka tapahtui edellisenä kesänä. Violet Venablen (Katharine Hepburn) poika Sebastian kuoli yllättäen Euroopan matkallaan, jossa hän oli ollut Violetin kälyn Catherinen (Elizabeth Taylor) kanssa. Violet pyrkii suojelemaan salaisuutta kaikin keinoin ja vaatii, että Dr. Cukrowiczin (Montgomery Clift) on tehtävä matkan jälkeen seonneelle Catherinelle lobotomia. Cukrowicz ryhtyy selvittämään tapahtunutta. Mitä edellisenä kesänä tapahtui?
Pidän elokuvista, jotka pyörivät yhden asian ympärillä ja sitä lähestytään monesta kulmasta. Kaikki ylimääräinen on riisuttu pois. Tässä elokuvassa ydin on salaisuus, Sebastinin kuolemaan johtaneet tapahtumat, jota äiti Violet varjelee ja joka on saanut serkku Catherinen pois tolaltaan. Elokuva pitää jännityksen yllä. Sitä tukee elokuvan maltillinen ote.
Alkuperäisessä Williamsin näytelmässä käsitellään homoseksuaalisuutta, ja homoseksuaalisuus on hämärästi mukana myös tarinan filmatisoinnissa. Toisessa Williamsin näytelmään perustuvassa elokuvassa Viettelysten vaunu (A Streetcar Named Desire, 1947) homoseksuaalisuus on rajattu elokuvasta kokonaan pois. Homoseksuaalisuus oli tuohon aikaan Hollywoodissa vielä iso tabu. Suddenly, last summer -elokuvassa homoseksuaalisuus tuodaan esille vaivaantuneesti ja mitä kummallisimmin kiertoilmauksin. Katsojalle jää epäselväksi kuolleen Sebastianin tilanne. Homoutta piilotellaan esimerkiksi kätkemällä Sebastianin kasvot, joita ei kertaakaan nähdä elokuvan aikana. Homous ei saa elokuvassa kasvoja tai nimeä.
Homoseksuaalisuus on keskeinen osa tarinaa, ja sen epäselvä esittäminen tekee elokuvasta väistämättä osin kömpelön. Aiheet ovat arkoja ja ne esitetään elokuvassa hutaisten. Tämä on tyypillistä vanhoille elokuville. Myös elokuvan toinen arka, katsojalle hieman yllättävä, aihe, kannibalismi, käydään läpi nopeasti ja hämärästi. Elokuvan muuten tiivis ja jännittävä tunnelma särkyy, kun päästään itse salaisuuteen kiinni.
Muuten elokuva on tunnelmaltaan jännittävä ja psykologisesti mielenkiintoinen. Hulluutta ei käsitellä alleviivaten ja kliseisesti. Näyttelijät kantavat uskottavasti omat roolinsa. Katharine Hepburn on hyytävä tunnekylmänä ja manipuloivana äitinä. Montgomery Clift esittää hyvin empaattista ja harkitsevaa lääkäriä. Elizabeth Taylorista taas tykkään sen takia, koska hän on tunteellisesti niin läsnä ja olemukseltaan välitön. Clifthän oli tosielämässä biseksuaali ja joutui kamppailemaan homoseksuaalisuuteen liittyvien ennakkoluulojen kanssa.
Kömpelyydestään huolimatta
***½/5
perjantai 14. tammikuuta 2011
Hei!
Olen suunnitellut elokuva-/lukublogin aloittamista jo piiitkään ja viimein ryhdyin tuumasta toimeen. Alun perin ajattelin aloittavani bloggaamisen vasta gradun valmistuttua, mutta koska graduni on venähtänyt Ikuisuusprojektiksi, niin samapa tuo. Kirjoittamisella on myös kumuloiva vaikutus: mitä enemmän kirjoittaa, sitä enemmän kirjoittaa.
Tämän blogin kirjoittaja on vannoutunut sohvaperuna, jonka iltaisin, lapsen mentyä nukkumaan, keittää teevettä ja käpertyy vilttiin, katsoo elokuvia ja/tai televisiosarjoja tai tarttuu kirjaan. Tässä blogissa kommentoin ja pohdiskelen sitä, mitä on tullut katsottua ja luettua. Havaittua ja elettyä, kirjoissa ja elokuvissa.
Blogin ulkonäkö on vielä työn alla. Tämä valmispohja saa kelvata sen aikaa, kunnes jaksan ja viitsin ryhtyä säätämään asetusten kanssa.
Tämän blogin kirjoittaja on vannoutunut sohvaperuna, jonka iltaisin, lapsen mentyä nukkumaan, keittää teevettä ja käpertyy vilttiin, katsoo elokuvia ja/tai televisiosarjoja tai tarttuu kirjaan. Tässä blogissa kommentoin ja pohdiskelen sitä, mitä on tullut katsottua ja luettua. Havaittua ja elettyä, kirjoissa ja elokuvissa.
Blogin ulkonäkö on vielä työn alla. Tämä valmispohja saa kelvata sen aikaa, kunnes jaksan ja viitsin ryhtyä säätämään asetusten kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)