L'année dernière à Marienbad

L'année dernière à Marienbad eli Viime vuonna Marienbadissa (1962) on Alain Resnais'n ohjaama kokeellinen elokuva muistista ja muistamisesta. Mies (Giorgio Albertazzi) yrittää saada naisen (Delphine Seyrig) vakuutettua, että he tapasivat vuosi sitten samassa massiivisessa kartanossa Marienbadissa.  Naisen mies (Sacha Pitoëff) väijyy taustalla ja kutsuu miehen vähän väliä pelaamaan kanssaan erikoista korttipeliä, jonka hän itse kuitenkin aina voittaa. Uni, painajainen, kuviteltu ja todellisuus, mennyt ja tämä hetki sekoittuvat toisiinsa.

Marienbad on musteläiskämäinen elokuva, joka antaa jokaiselle katsojalle mahdollisuuden tulkita se omalla tavallaan. Yhtä oikeaa katsontatapaa tuskin on löydettävissä. Tulkitsemisen kiusaus on kuitenkin suuri, sillä elokuva suorastaan houkuttelee yhdistämään paloja keskenään ja vetämään  johtopäätöksiä. Elokuvaa luonnehtii välittömyys ja puhdas aistimellisuus, toisto ja muutos. Se ikään kuin jäljittelee muistamisen tekniikkaa. Muisteleminen on kuin palapelin kokoamista, mutta sen sijaan, että palat loksahtavat nätisti paikalleen, ne muuttavat alati muotoaan.

Elokuva avauskohtauksessa kamera seuraa mukana, kun mies muistelee ylellisen kartanon loputtoman pitkiä käytäviä, hiljaisia huoneita, salonkeja ja saleja, kartanon ylhäisiä rakenteita, seinien koristeellisia kuvioita, jotka ovat peräisin toiselta ajalta. Miestä ei näytetä, vaan hänestä kuullaan ainoastaan ääni. Kamera katselee ympärille kuin silmä samalla painuen syvemmälle muistoihin. Mies toistaa samoja sanoja ja lauseita hieman muunnellen niitä joka kerta.

Samoin muistaminen on aina aidosti hämärää; siihen tulee jotain lisää tai jotain jää pois, jokin nousee pintaan, jokin siirtyy syrjään. Se, mitä todella tapahtui, on epäoleellista, sillä siihen ei enää ole paluuta. Jäljellä jää ainoastaan kuvitelma tapahtuneesta, tapahtunut ja eletty kuviteltuna. Siihen sekoittuvat subjektiiviset tunteet: halut, toiveet ja pelot. Valtava talo loputtomine käytävineen, saleineen ja huoneineen ikään kuin kuvastaa mielen sokkeloista arkkitehtuuria.

Marienbad on haastava elokuva, mutta se ei silti ole mitenkään vaikeasti tajuttavissa. Katsojan on luovuttava objektiivisesta katseesta, joka pyrkii pilkkomaan toisistaan ihmiset, tunteet ja tapahtumat ja näkee näiden suhteet  yksinkertaisina kausaalisina syy-seuraus-suhteina. Subjektin, muistamisen ja todellisuuden suhde on sisäinen. Ne liukuvat toisiinsa. Marienbad ei rakennu perinteisen narratiivisen kaavan mukaisesti. Elokuvasta ei ole löydettävissä selkeää tarinaa tai edes viestiä, jonka yksittäiset kohtaukset johdonmukaisesti muodostaisivat. Se ei ole arvoitus.

Suosittelen lähestymään elokuvaa kokemuksellisesti. Elokuvaa on ehkä turha katsoa sellaisten kysymysten kautta, kuten kuka teki, mitä teki, mitä tapahtui. Edes sillä, missä tapahtui, ei loppupeleissä ole merkitystä. Marienbad kuvaa muistoja muistettuna, muistin tekniikkaa.

Black Swan

Tätä elokuvaa odotan kuin kuuta nousevaa. Suomen ensi-ilta 25. helmikuuta.

Helmikuu, tule jo!

A Single Man

Eilisillan elokuva oli A Single Man (2009). Elokuva kertoo brittiläisestä homoseksuaalista kirjallisuuden professorista Georgesta (Colin Firth), joka menettää rakastettunsa Jimin (Matthew Goode) yllättäen auto-onnettomuudessa. Tarina sijoittuu 1960-luvun Kaliforniaan. Jimin lähiomaiset eivät tunnusta tämän homosuhdetta, eikä George näin ole tervetullut edes rakkaansa hautajaisiin. Elokuva seuraa Georgen selviytymistä kuolemaa seuraavista päivistä. A Single Man on muotisuunnitelija Tom Fordin esikoisohjaus.

Elokuvan sydän on Colin Firthin harkittu ja hienoeleinen roolityö syvämietteisenä Georgena. Georgen kasvot kertovat kivusta ja surusta, jonka hän joutuu kärsimään yksin sisällään. Colin Firth ei myöskään pelkää heittäytyä homon rooliin. Usein heteromiesten näytellessä homoa tunnelma on jäykkä ja epäeroottinen. Ei tässä. (Ehkä se, että ohjaaja itse on homo, vaikutti osaltaan asiaan.)

Siihen elokuvan ansiot sitten jäävätkin, vaikka kaikki palaset hyvään elokuvaan olisivatkin muutoin koossa. Elokuvasta puuttuu imu! Se jää etäiseksi, kauniiksi kuviksi ja haikeaksi tunnelmoinniksi. Kuvasto on visuaalisesti kaunista ja homoeroottista. Elokuvan hämyisä ja unelias tunnelma tekee siitä kuitenkin pitkästyttävän. Se ei tule iholle. Se jää kaukaiseksi ja turhan eteeriseksi. Monet kohtaukset jäävät leijumaan ilmaan irrallisina. Imun lisäksi elokuvasta jää puuttumaan myös liima.

Edes Julianne Moore, joka näyttelee Georgen ystävää, ei pelasta elokuvaa latteudelta. Tai ihq Nicholas Hoult, joka voisi perustaa koko uransa yhden ilmeen varaan. Nicholas kykenee nimittäin näyttämään yhtä aikaa sekä viattomalta että vaaralliselta.

Elokuvan lopusta haluan unohtaa kokonaan viimeiset kaksi minuuttia. Pysäytän sen siihen hetkeen, kun Georgen ja Kennyn (Hoult) ystävyys alkoi tuomaan toivoa Georgen elämään. Miksi se toivo piti päättää? Miksei homorakkaus voinut jäädä elämään ja kasvamaan

**/5

Suddenly, Last Summer

Digiboksin kovalevy alkoi olla taas viimeisimpiä megatavuja myöten täynnä, joten päätin tyhjentää muistia katsomalla jonkun elokuvan, joka olisi lojunut siellä pitkään. Bongasin Suddenly, Last Summer -elokuvan (USA 1959), joka tuli viime keväänä Teemalta. Elokuvan on ohjannut Joseph L. Mankiewicz ja se perustuu Tennessee Williamsin näytelmään.

Tarinan ytimessä on salaisuus, joka tapahtui edellisenä kesänä. Violet Venablen (Katharine Hepburn) poika Sebastian kuoli yllättäen Euroopan matkallaan, jossa hän oli ollut Violetin kälyn Catherinen (Elizabeth Taylor) kanssa. Violet pyrkii suojelemaan salaisuutta kaikin keinoin ja vaatii, että Dr. Cukrowiczin (Montgomery Clift) on tehtävä matkan jälkeen seonneelle Catherinelle lobotomia. Cukrowicz ryhtyy selvittämään tapahtunutta. Mitä edellisenä kesänä tapahtui?

Pidän elokuvista, jotka pyörivät yhden asian ympärillä ja sitä lähestytään monesta kulmasta. Kaikki ylimääräinen on riisuttu pois. Tässä elokuvassa ydin on salaisuus, Sebastinin kuolemaan johtaneet tapahtumat, jota äiti Violet varjelee ja joka on saanut serkku Catherinen pois tolaltaan. Elokuva pitää jännityksen yllä. Sitä tukee elokuvan maltillinen ote.

Alkuperäisessä Williamsin näytelmässä käsitellään homoseksuaalisuutta, ja homoseksuaalisuus on hämärästi mukana myös tarinan filmatisoinnissa. Toisessa Williamsin näytelmään perustuvassa elokuvassa Viettelysten vaunu (A Streetcar Named Desire, 1947) homoseksuaalisuus on rajattu elokuvasta kokonaan pois. Homoseksuaalisuus oli tuohon aikaan Hollywoodissa vielä iso tabu. Suddenly, last summer -elokuvassa homoseksuaalisuus tuodaan esille vaivaantuneesti ja mitä kummallisimmin kiertoilmauksin. Katsojalle jää epäselväksi kuolleen Sebastianin tilanne. Homoutta piilotellaan esimerkiksi kätkemällä Sebastianin kasvot, joita ei kertaakaan nähdä elokuvan aikana. Homous ei saa elokuvassa kasvoja tai nimeä.

Homoseksuaalisuus on keskeinen osa tarinaa, ja sen epäselvä esittäminen tekee elokuvasta väistämättä osin kömpelön. Aiheet ovat arkoja ja ne esitetään elokuvassa hutaisten. Tämä on tyypillistä vanhoille elokuville. Myös elokuvan toinen arka, katsojalle hieman yllättävä, aihe, kannibalismi, käydään läpi nopeasti ja hämärästi. Elokuvan muuten tiivis ja jännittävä tunnelma särkyy, kun päästään itse salaisuuteen kiinni.

Muuten elokuva on tunnelmaltaan jännittävä ja psykologisesti mielenkiintoinen. Hulluutta ei käsitellä alleviivaten ja kliseisesti. Näyttelijät kantavat uskottavasti omat roolinsa. Katharine Hepburn on hyytävä tunnekylmänä ja manipuloivana äitinä. Montgomery Clift esittää hyvin empaattista ja harkitsevaa lääkäriä. Elizabeth Taylorista taas tykkään sen takia, koska hän on tunteellisesti niin läsnä ja olemukseltaan välitön. Clifthän oli tosielämässä biseksuaali ja joutui kamppailemaan homoseksuaalisuuteen liittyvien ennakkoluulojen kanssa.

Kömpelyydestään huolimatta
***½/5

Hei!

Olen suunnitellut elokuva-/lukublogin aloittamista jo piiitkään ja viimein ryhdyin tuumasta toimeen. Alun perin ajattelin aloittavani bloggaamisen vasta gradun valmistuttua, mutta koska graduni on venähtänyt Ikuisuusprojektiksi, niin samapa tuo. Kirjoittamisella on myös kumuloiva vaikutus: mitä enemmän kirjoittaa, sitä enemmän kirjoittaa.

Tämän blogin kirjoittaja on vannoutunut sohvaperuna, jonka iltaisin, lapsen mentyä nukkumaan, keittää teevettä ja käpertyy vilttiin, katsoo elokuvia ja/tai televisiosarjoja tai tarttuu kirjaan. Tässä blogissa kommentoin ja pohdiskelen sitä, mitä on tullut katsottua ja luettua. Havaittua ja elettyä, kirjoissa ja elokuvissa.

Blogin ulkonäkö on vielä työn alla. Tämä valmispohja saa kelvata sen aikaa, kunnes jaksan ja viitsin ryhtyä säätämään asetusten kanssa.