Teemalta tuli tänään hieno dokumentti Havahtuminen, joka kertoo taiteilija Otto Mäkilästä ja hänen maalauksistaan. Mäkilä tunnetaan surrealistina, joka maalasi unenomaisia ja runollisia kuvia. Dokumentissa rakennetaan luonnehdintaa tästä jo puoli vuosisataa kuolleena ollesta mystisestä taiteilijasta.
Mäkilän värikylläiset työt ovat ylistystä aistillisuudelle ja tunteille. Mäkilä tavoittelee puhdasta aistimusta, olemista, avautuvaa tunnetta, joka vielä hakee muotoa. Valpautta ja herkistymistä. Mäkilän maalaukset eivät ole kuvia toisista kuvista. Ne tulevat objektiivisen maailman rinnakkaistodellisuudesta, maailman abstraktilta tasolta.
Fenomenologian mukaan ihmisen täytyy riisuuntua objektivoivasta asenteesta ja palata välittömään kokemukseen. Sulkeistamalla kaikki olettamuslauseet maailma avautuu sellaisena kuin se koetaan välittömässä havainnossa. Jäljelle jäävät ainoastaan ilmiöt ja se jokin, jolle maailma ilmenee. Mielestäni Mäkilän työt etsivät juuri tätä välitöntä aistillista kokemusta. Ne kuvaavat avautuvaa maailmaa, kun muoto ei vielä määritelmällään ole ympyröinyt sitä.
Toisaalta Mäkilän työt ovat yliluonnollisia. Aavemaisuus tulee ehkä niiden muodottomuudesta. Myöhemmissä töissään Mäkilä siirtyikin tekemään kokonaan abstrakteja töitä.
Mäkilää on pidetty surrealistina, mutta dokumentissa eräs haastateltavista luonnehtii häntä pikemminkin runoilijana. Ajattelen samoin. Surrealismin lähtökohta on todellisuus, sen kätketty puoli. Mäkilän työt taas tulevat jostain muualta. Toisesta todellisuudesta, toisesta ajasta tai todellisen ja unen välitilasta, kun jokin herää ja koskettaa.
Mäkilän työt ovat pelkistettyjä ja naiivejakin. Yksi dokumentin haastateltavista kuvailee Mäkilän töitä kömpelöiksi. Työt ovat (tahallisen?) epätarkkoja. Mutta näin ovat aistimuksetkin. Ja unet. Kömpelö hakee vielä muotoa.
Mäkilän työt jättävät tilaa henkilökohtaiselle tulkinnalle. Maalaus voi viedä moneen suuntaan, siihen voi palata uudestaan ja lähteä taas toiseen suuntaan. Maalaukset ovat tehty kuin yön ja unen logiikalla. Ne jäävät vastausta vaille. Ne vain ovat. Ehkä juuri puhdas aistimellisuus tekee niistä ajattomia.
Havahtuminen on nähtävissä Areenassa sekä uusintana joskus ensi viikon aikana. Kannattaa katsoa ja pysähtyä liikkeeseen, havahtua.
maanantai 28. helmikuuta 2011
lauantai 26. helmikuuta 2011
Winter's Bone
Maanantain ja sunnuntain välisenä yönä Hollywoodissa juhlitaan taas elokuvia ja jaellaan pystejä oscareiden merkeissä. Debra Granikin ohjaama Winter's Bone on ehdolla neljässä eri kategoriassa, mm. parhaasta naispääosasta ja elokuvasta.
Elokuvassa 17-vuotias Ree Dolly (Jennifer Lawrence) lähtee selvittämään kadonneen isänsä kohtaloa. Ree on huolehtinut sairaasta äidistään ja kahdesta nuoremmasta sisarestaan Amerikan takamailla perheen isän sekoillessa huumeiden parissa. Maisema on karu ja harmaa. Eräänä päivänä Ree saa selville isänsä laittaneen perheen kodin huumevelkojensa pantiksi. Ree tekee kaikkensa löytääkseen isänsä ja pelastaakseen perheensä.
Winter's Bone on tunteisiin vetoava ja simppeli vaikeuksista voittoon -tarina pienellä yhteiskuntakritiikillä maustettuna, eikä näin ollen ole ihme, että elokuva on kahminut myös oscar-ehdokkuuksia. Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan kohoa sellaiseksi kasvutarinaksi kuin se ehkä lupailee. Tunnelma lässähtää, eikä elokuva kykene yllättämään. Esimerkiksi Reen isän veljen (John Hawkes, myös oscar-ehdokkaana roolistaan) yllättävä lämpeäminen tuntuu epäuskottavalta. Elokuva muistuttaa paikoin naiiviuudessaan Disney-elokuvaa, mikä ei välttämättä ole huono asia - jos on Disney-elokuva.
Elokuvan sielu on kuitenkin Jennifer Lawrence vahvan ja päättäväisen Reen roolissa. Ree näyttää, miten teinityttö voi olla rohkea ja itsenäinen sankari. Ree ottaa vastuun sisaruksistaan ja taistelee perheensä vuoksi. Toisaalta elokuvan ei ehkä tarvitsekaan olla kasvutarina; se kertoo tytöstä, joka ei kasva rohkeaksi, sillä hän on jo sitä.
***/5
Elokuvassa 17-vuotias Ree Dolly (Jennifer Lawrence) lähtee selvittämään kadonneen isänsä kohtaloa. Ree on huolehtinut sairaasta äidistään ja kahdesta nuoremmasta sisarestaan Amerikan takamailla perheen isän sekoillessa huumeiden parissa. Maisema on karu ja harmaa. Eräänä päivänä Ree saa selville isänsä laittaneen perheen kodin huumevelkojensa pantiksi. Ree tekee kaikkensa löytääkseen isänsä ja pelastaakseen perheensä.
Winter's Bone on tunteisiin vetoava ja simppeli vaikeuksista voittoon -tarina pienellä yhteiskuntakritiikillä maustettuna, eikä näin ollen ole ihme, että elokuva on kahminut myös oscar-ehdokkuuksia. Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan kohoa sellaiseksi kasvutarinaksi kuin se ehkä lupailee. Tunnelma lässähtää, eikä elokuva kykene yllättämään. Esimerkiksi Reen isän veljen (John Hawkes, myös oscar-ehdokkaana roolistaan) yllättävä lämpeäminen tuntuu epäuskottavalta. Elokuva muistuttaa paikoin naiiviuudessaan Disney-elokuvaa, mikä ei välttämättä ole huono asia - jos on Disney-elokuva.
Elokuvan sielu on kuitenkin Jennifer Lawrence vahvan ja päättäväisen Reen roolissa. Ree näyttää, miten teinityttö voi olla rohkea ja itsenäinen sankari. Ree ottaa vastuun sisaruksistaan ja taistelee perheensä vuoksi. Toisaalta elokuvan ei ehkä tarvitsekaan olla kasvutarina; se kertoo tytöstä, joka ei kasva rohkeaksi, sillä hän on jo sitä.
***/5
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Fur: An Imaginary Portrait of Diane Arbus
Steven Shainbergin ohjaama ja yhdysvaltalaisen valokuvaaja Diane Arbusin (1923–1971) elämään löyhästi perustuva Fur on ristiriitainen elokuva. Olen katsonut elokuvan kahdesti, enkä vieläkään osaa päättää, pidänkö siitä vai en. Jos elokuvaa lähestyy ennen kaikkea Arbusin elämän kuvauksena, niin se on auttamatta floppi. Jos taas sitä katselee tarinana ekshibitionistisesta ja "pervosta" naisesta, niin se on ihan ok, kolmen tähden leffa.
Elokuvassa eletään 50-lukua. Nicole Kidman näyttelee Diane Arbusia - nuorehkoa porvarirouvaa ja kahden lapsen äitiä, joka työskentelee valokuvaajamiehensä (Ty Burrell) avustajana. Diane tuntee itsensä turhautuneeksi tavanomaisen elämänsä, valokuvamallien ja turkisloiston keskellä ja ryhtyy kuvaamaan ylellisen elämän kääntöpuolta. Kädettömiä ihmisiä, kääpiöitä, siamilaisia kaksosia. Dianen elämä kääntää kokonaan suuntaa, kun naapuriin muuttaa mystinen, kokonaan naamioituneena kulkeva mies, Lionel (Robert Downey Jr). Outo naapuri kiehtoo Dianea, ja mies päästää lopulta uteliaan naisen asuntoonsa. Lionel kärsii harvinaisesta taudista, karvojen liikakasvusta. Diane viehättyy erikoisesta miehestä ja hänen karvoistaan.
Elokuvan suurin ongelma on se, että se ilmentää enemmän tekijöidensä intressejä kuin itse Diane Arbusin elämää. Toisaalta pidän sellaisista henkilökuvista, jotka eivät alun perin yritäkään jäljitellä tositapahtumia. Fur voisi näin olla yksi tapa tulkita Arbusin sielunmaisemaa. Elokuva ei kuitenkaan onnistu tässä. Sen lähtökohta on tekijöiden fetisseissä ja ennakkoasetuksissa. Se myös toistaa käsitystä Diane Arbusista kummajaisten kuvaajana. Arbus valokuvasi kuitenkin ihmisiä laajasti porvarielämän reunalta ja ulkopuolelta, myös "tavallisia" ihmisiä. Arbusin kuvat eivät ole fantasiaa, vaan ne ovat todellisuutta. Ne tuovat valoon elämän monet, piilotetut kasvot.
Elokuva ei tarkastele sen syvällisemmin normaalin ja epänormaalin suhdetta, joka omasta mielestäni on keskeistä Arbusin kuvissa. Nämä kaksi maailmaa jäävät toisilleen vieraiksi, eikä niiden välillä synny kosketusta. Diane astuu friikkien maailmaan ja uppoaa sinne. Elokuva ihannoi outoutta outona. Se ei tuo esiin kummajaisten inhimillisyyttä. Toisaalta esimerkiksi Susan Sontag on kritisoinut Arbusin kuvia juuri tästä syystä. Sontagin mukaan Arbusin kuvat eivät sisällä myötätuntoa kuvattavia kohtaan. Kohde on uhri, joka nähdään rumana, omituisena ja groteskina. En tiedä. En ole selvillä Arbusin omista motiiveista. Kuvaaja ei kuitenkaan koskaan ole viaton, vaan valitsee aina sen, miten hän kuvaa. Itse taas käsitän Arbusin tutkivan kuvillaan tuntematonta ja tuovan valoon sen, mikä siivotaan normaalin tieltä marginaaliin.
Elokuvassa Diane Arbus kuvataan ekshibitionistina, fetisistinä ja pervertikkona. Pidän elokuvassa siitä, miten se näyttää, etteivät pervous, fetisismi ja romanttinen rakkaus ole toistensa vastakohtia ja toisiaan ulos sulkevia. Dianen fetissi on karvat. Hän sivelee miehen karvaista kättä, pukeutuu karvoihin, höylää Lionelin karvoista. Fetissi voi määrittää ihmisen seksuaalisuutta enemmän kuin esimerkiksi sukupuoli. Kulttuuriset käsityksemme seksuaalisuudesta nojaavat romanttiselle rakkaudelle, jonka kuvittelemme olevan ihmisen sukupuolisen ja seksuaalisen elämän huipentuma ja lopullinen päämäärä. Elokuva on siinä mielessä queer, että se tuo esiin mahdollisuuden, että myös fetissi voi olla yksi seksuaalisuutta määrittelevä muoto.
Omalaatuinen elokuva. Hieno juttu on se, että joku on tarttunut Diane Arbusiin ja tehnyt tästä elokuvan. Toivottavasti se ei jää viimeiseksi, ja toivottavasti seuraavassa Diane Arbusta näyttelee joku muu kuin passiivinen ja kömpelöhkö Nicole Kidman.
Elokuvassa eletään 50-lukua. Nicole Kidman näyttelee Diane Arbusia - nuorehkoa porvarirouvaa ja kahden lapsen äitiä, joka työskentelee valokuvaajamiehensä (Ty Burrell) avustajana. Diane tuntee itsensä turhautuneeksi tavanomaisen elämänsä, valokuvamallien ja turkisloiston keskellä ja ryhtyy kuvaamaan ylellisen elämän kääntöpuolta. Kädettömiä ihmisiä, kääpiöitä, siamilaisia kaksosia. Dianen elämä kääntää kokonaan suuntaa, kun naapuriin muuttaa mystinen, kokonaan naamioituneena kulkeva mies, Lionel (Robert Downey Jr). Outo naapuri kiehtoo Dianea, ja mies päästää lopulta uteliaan naisen asuntoonsa. Lionel kärsii harvinaisesta taudista, karvojen liikakasvusta. Diane viehättyy erikoisesta miehestä ja hänen karvoistaan.
Elokuvan suurin ongelma on se, että se ilmentää enemmän tekijöidensä intressejä kuin itse Diane Arbusin elämää. Toisaalta pidän sellaisista henkilökuvista, jotka eivät alun perin yritäkään jäljitellä tositapahtumia. Fur voisi näin olla yksi tapa tulkita Arbusin sielunmaisemaa. Elokuva ei kuitenkaan onnistu tässä. Sen lähtökohta on tekijöiden fetisseissä ja ennakkoasetuksissa. Se myös toistaa käsitystä Diane Arbusista kummajaisten kuvaajana. Arbus valokuvasi kuitenkin ihmisiä laajasti porvarielämän reunalta ja ulkopuolelta, myös "tavallisia" ihmisiä. Arbusin kuvat eivät ole fantasiaa, vaan ne ovat todellisuutta. Ne tuovat valoon elämän monet, piilotetut kasvot.
Elokuva ei tarkastele sen syvällisemmin normaalin ja epänormaalin suhdetta, joka omasta mielestäni on keskeistä Arbusin kuvissa. Nämä kaksi maailmaa jäävät toisilleen vieraiksi, eikä niiden välillä synny kosketusta. Diane astuu friikkien maailmaan ja uppoaa sinne. Elokuva ihannoi outoutta outona. Se ei tuo esiin kummajaisten inhimillisyyttä. Toisaalta esimerkiksi Susan Sontag on kritisoinut Arbusin kuvia juuri tästä syystä. Sontagin mukaan Arbusin kuvat eivät sisällä myötätuntoa kuvattavia kohtaan. Kohde on uhri, joka nähdään rumana, omituisena ja groteskina. En tiedä. En ole selvillä Arbusin omista motiiveista. Kuvaaja ei kuitenkaan koskaan ole viaton, vaan valitsee aina sen, miten hän kuvaa. Itse taas käsitän Arbusin tutkivan kuvillaan tuntematonta ja tuovan valoon sen, mikä siivotaan normaalin tieltä marginaaliin.
Elokuvassa Diane Arbus kuvataan ekshibitionistina, fetisistinä ja pervertikkona. Pidän elokuvassa siitä, miten se näyttää, etteivät pervous, fetisismi ja romanttinen rakkaus ole toistensa vastakohtia ja toisiaan ulos sulkevia. Dianen fetissi on karvat. Hän sivelee miehen karvaista kättä, pukeutuu karvoihin, höylää Lionelin karvoista. Fetissi voi määrittää ihmisen seksuaalisuutta enemmän kuin esimerkiksi sukupuoli. Kulttuuriset käsityksemme seksuaalisuudesta nojaavat romanttiselle rakkaudelle, jonka kuvittelemme olevan ihmisen sukupuolisen ja seksuaalisen elämän huipentuma ja lopullinen päämäärä. Elokuva on siinä mielessä queer, että se tuo esiin mahdollisuuden, että myös fetissi voi olla yksi seksuaalisuutta määrittelevä muoto.
Omalaatuinen elokuva. Hieno juttu on se, että joku on tarttunut Diane Arbusiin ja tehnyt tästä elokuvan. Toivottavasti se ei jää viimeiseksi, ja toivottavasti seuraavassa Diane Arbusta näyttelee joku muu kuin passiivinen ja kömpelöhkö Nicole Kidman.
lauantai 19. helmikuuta 2011
Synecdoche, New York
Charlie Kaufmanin käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Synecdoche, New York (2008) elokuvasta on (ihanan) hankala kirjoittaa arvostelua. Ensinnäkin elokuva sisältää niin monia kerroksia ja elementtejä, että sitä voisi pohtia loputtomiin. Toiseksi tuntuu siltä, että kolme katselukertaa ei vielä riitä kirjoittamaan elokuvasta. Moni kohta jäi avoimeksi ja palojen yhdistäminen jäi kesken. Ehkä palaan elokuvaan joskus myöhemmin, koske se pitää nähdä vielä uudestaan.
Elokuva maalaa potretin keski-ikäisestä teatteriohjaaja Caden Cotardista (Philip Seymour Hoffman), jonka elämä on yhtä kamppailua niin työn ja itsensä toteuttamisen kuin rakkauden ja kuolemankin kanssa. Caden epäilee terveyttään. Vaimo Adele (Catherine Keener) paljastaa pariterapiassa haaveilevansa miehensä kuolemasta. Naiset lähtevät ja tulevat. Caden saa merkittävän apurahan ja alkaa rakentamaan teatteriteosta, joka kasvaa elämää suuremmaksi Ikuisuusprojektiksi. Lopulta näytelmää on harjoiteltu kymmenen vuotta, mutta ensi-illan ajankohdasta ei edelleenkään ole tietoa. Teatteri ja elämä sekoittuvat toisiinsa. Elokuvassa liikutaan Kaufmanin tyyliin ihmisen mielen sisällä.
Kaufmanin omaperäinen tyyli takaa, ettei Synecdoche New York ole helppo hyvän tuulen elokuva. Katsojan pitää jo valmiiksi asennoitua siihen kuin palapelin kokoamiseen tai runon lukemiseen. Elokuva vaatii kärsivällisyyttä ja uteliaisuutta, sillä muuten se pitkästyttää ja jää käsittämättömäksi. Jouduin useaan kertaan keskeyttämään katsomisen ja palaamaan vähän matkaa takaisin. Elokuvaa on verrattu Federico Fellinin elokuvaan 8½, ja sama mielleyhtymä heräsi itsellänikin. Kummassakin elokuvassa päähenkilö on ohjaaja, joka kärsii luomisen tuskasta. Tunnelma on unenomainen ja hieman surrealistinenkin, ja eri aikatasot sekoittuvat toisiinsa.
Elokuvan päähenkilö kärsii eksistentiaalisesta kriisistä. Eksistentialistisia kysymyksiä pohditaankin läpi elokuvan. Olemassaolo on loppupeleissä mieletöntä. Kaikkea varjostaa jatkuva sairauden ja kuoleman uhka. Lapsen kakka on vihreää, maito pilaantunutta, lehdestä Caden lukee pelkkiä kuolemanilmoituksia. Kaufman käsittelee kuoleman teemaa ironisesti. Caden pelkää kuolemaa kuollakseen, mutta samalla kuolemanpelko estää häntä elämästä. Caden ei kykene nauttimaan rakkaudesta tai työstä. Kuolemanpelko kääntyy elämästä vieraantumiseksi ja lopulta elämänpeloksi.
Vaimon lähdettyä ja menestyttyä maailmalla Caden päättää tehdä jotain merkityksellistä, henkilökohtaista ja todellista. Hän rakentaa näytelmää omasta elämästään, mutta samalla hänen omalla elämällään on vaikeuksia pysyä kasassa. Cadenin elämä hajoaa palasiksi, mutta teatteriteos alkaa kasvamaan valtaviin mittoihin. Lopulta Cadenin näytelmän kulissit laajenevat niin suureksi, että valtavan teollisuushallin täyttää jäljennös New Yorkista. Samaan aikaan Adele nauttii suosiosta maailmalla, vaikka hänen työnsä pienenvät pienenemistään lopulta miniatyyrisiin mittoihin.
Elokuvaa pohtii eksistentialistiseen tyyliin myös ihmisen tekemiä valintoja. Yhdessä elokuvan mieleenjäävimmistä kohtauksista Cadenin tyttöystävä Hazel (Samantha Morton) harkitsee ostavansa palavan talon. Hazel empii, koska hän on huolestunut kuolevansa palossa. Eksistentialistisen käsityksen mukaan elämä rakentuu valinnoista. Lopulta ihminen valitsee myös kuolemansa, sen, miten hän kuolee. "It's a big decision how one prefers to die."
Elokuvan nimestä löytyvä sana synecdoche eli suomeksi synekdokee on kielikuva, jossa osaa tarkoittavalla sanalla viitataan suurempaan kokonaisuuteen. Cadenin näytelmä jäljittelee Cadenin elämää. Näytelmä on näin synekdokee Cadenin elämälle. Elokuva sisältää myös muita vastaavanlaisia elementtejä. Televisiossa pyörii piirrossarja, jossa Cadenin hahmo juttelee lampaan kanssa kuolemasta.
Synecdoche, New York ei kuitenkaan ole raskasmielinen elokuva, sillä Kaufmanin käsittelytapa on läpeensä ironinen ja ehkä hieman makaaberikin. Jo elämä kaikessa mielettömyydessään ja pitkäveteisyydessään on yksi iso vitsi. Huumoria on löydettävä juuri niistä paikoista, joissa elämä otetaan kuolemanvakavasti. Huumorin ei tarvitse tarkoittaa asioiden merkittävyyden menettämistä. Eräs elokuvan hauskimmista hetkistä on kohtaus, jossa Caden näkee lehdessä tatuoidun tyttärensä ja päättää lähteä etsimään tätä. Cadenin uusi vaimo ja Cadenin toisen tyttären äiti (Michelle Williams) suuttuu ja sanoo kaikkien olevan nykyaikana tatuoituja ja näyttää Cadenille selkäänsä, jota koristaa massiivinen pirun naama.
Toivon todella, ettei Kaufmanin esikoinen ohjaajana jää hänen viimeiseksi työkseen. Elokuvan voi tulkita ylimielisenä kikkailuna, mutta entä sitten! Silloinhan ohjaaja näkee huvittavuutta myös elokuvassa ja itse elokuvan tekemisessä. Kuten jo sanoin huumori ei vie pohjaa merkityksellisyydeltä. Tätä lisää ja viisi tähteä!
Elokuva maalaa potretin keski-ikäisestä teatteriohjaaja Caden Cotardista (Philip Seymour Hoffman), jonka elämä on yhtä kamppailua niin työn ja itsensä toteuttamisen kuin rakkauden ja kuolemankin kanssa. Caden epäilee terveyttään. Vaimo Adele (Catherine Keener) paljastaa pariterapiassa haaveilevansa miehensä kuolemasta. Naiset lähtevät ja tulevat. Caden saa merkittävän apurahan ja alkaa rakentamaan teatteriteosta, joka kasvaa elämää suuremmaksi Ikuisuusprojektiksi. Lopulta näytelmää on harjoiteltu kymmenen vuotta, mutta ensi-illan ajankohdasta ei edelleenkään ole tietoa. Teatteri ja elämä sekoittuvat toisiinsa. Elokuvassa liikutaan Kaufmanin tyyliin ihmisen mielen sisällä.
Kaufmanin omaperäinen tyyli takaa, ettei Synecdoche New York ole helppo hyvän tuulen elokuva. Katsojan pitää jo valmiiksi asennoitua siihen kuin palapelin kokoamiseen tai runon lukemiseen. Elokuva vaatii kärsivällisyyttä ja uteliaisuutta, sillä muuten se pitkästyttää ja jää käsittämättömäksi. Jouduin useaan kertaan keskeyttämään katsomisen ja palaamaan vähän matkaa takaisin. Elokuvaa on verrattu Federico Fellinin elokuvaan 8½, ja sama mielleyhtymä heräsi itsellänikin. Kummassakin elokuvassa päähenkilö on ohjaaja, joka kärsii luomisen tuskasta. Tunnelma on unenomainen ja hieman surrealistinenkin, ja eri aikatasot sekoittuvat toisiinsa.
Elokuvan päähenkilö kärsii eksistentiaalisesta kriisistä. Eksistentialistisia kysymyksiä pohditaankin läpi elokuvan. Olemassaolo on loppupeleissä mieletöntä. Kaikkea varjostaa jatkuva sairauden ja kuoleman uhka. Lapsen kakka on vihreää, maito pilaantunutta, lehdestä Caden lukee pelkkiä kuolemanilmoituksia. Kaufman käsittelee kuoleman teemaa ironisesti. Caden pelkää kuolemaa kuollakseen, mutta samalla kuolemanpelko estää häntä elämästä. Caden ei kykene nauttimaan rakkaudesta tai työstä. Kuolemanpelko kääntyy elämästä vieraantumiseksi ja lopulta elämänpeloksi.
Vaimon lähdettyä ja menestyttyä maailmalla Caden päättää tehdä jotain merkityksellistä, henkilökohtaista ja todellista. Hän rakentaa näytelmää omasta elämästään, mutta samalla hänen omalla elämällään on vaikeuksia pysyä kasassa. Cadenin elämä hajoaa palasiksi, mutta teatteriteos alkaa kasvamaan valtaviin mittoihin. Lopulta Cadenin näytelmän kulissit laajenevat niin suureksi, että valtavan teollisuushallin täyttää jäljennös New Yorkista. Samaan aikaan Adele nauttii suosiosta maailmalla, vaikka hänen työnsä pienenvät pienenemistään lopulta miniatyyrisiin mittoihin.
Elokuvaa pohtii eksistentialistiseen tyyliin myös ihmisen tekemiä valintoja. Yhdessä elokuvan mieleenjäävimmistä kohtauksista Cadenin tyttöystävä Hazel (Samantha Morton) harkitsee ostavansa palavan talon. Hazel empii, koska hän on huolestunut kuolevansa palossa. Eksistentialistisen käsityksen mukaan elämä rakentuu valinnoista. Lopulta ihminen valitsee myös kuolemansa, sen, miten hän kuolee. "It's a big decision how one prefers to die."
Elokuvan nimestä löytyvä sana synecdoche eli suomeksi synekdokee on kielikuva, jossa osaa tarkoittavalla sanalla viitataan suurempaan kokonaisuuteen. Cadenin näytelmä jäljittelee Cadenin elämää. Näytelmä on näin synekdokee Cadenin elämälle. Elokuva sisältää myös muita vastaavanlaisia elementtejä. Televisiossa pyörii piirrossarja, jossa Cadenin hahmo juttelee lampaan kanssa kuolemasta.
Synecdoche, New York ei kuitenkaan ole raskasmielinen elokuva, sillä Kaufmanin käsittelytapa on läpeensä ironinen ja ehkä hieman makaaberikin. Jo elämä kaikessa mielettömyydessään ja pitkäveteisyydessään on yksi iso vitsi. Huumoria on löydettävä juuri niistä paikoista, joissa elämä otetaan kuolemanvakavasti. Huumorin ei tarvitse tarkoittaa asioiden merkittävyyden menettämistä. Eräs elokuvan hauskimmista hetkistä on kohtaus, jossa Caden näkee lehdessä tatuoidun tyttärensä ja päättää lähteä etsimään tätä. Cadenin uusi vaimo ja Cadenin toisen tyttären äiti (Michelle Williams) suuttuu ja sanoo kaikkien olevan nykyaikana tatuoituja ja näyttää Cadenille selkäänsä, jota koristaa massiivinen pirun naama.
Toivon todella, ettei Kaufmanin esikoinen ohjaajana jää hänen viimeiseksi työkseen. Elokuvan voi tulkita ylimielisenä kikkailuna, mutta entä sitten! Silloinhan ohjaaja näkee huvittavuutta myös elokuvassa ja itse elokuvan tekemisessä. Kuten jo sanoin huumori ei vie pohjaa merkityksellisyydeltä. Tätä lisää ja viisi tähteä!
lauantai 5. helmikuuta 2011
Tôkyô monogatari
Yasujiro Ozun elokuvaa Tôkyô monogatari eli Ensimmäinen matka (1953) on kehuttu yhdeksi hienoimmista koskaan tehdyistä elokuvista. Se ei ole yllätys.
Ensimmäinen matka on elokuva sukupolvien välisestä kuilusta, elämän jatkumisesta ja siihen väistämättä kuuluvasta luopumisesta. Iäkäs pariskunta matkustaa ensimmäistä kertaa elämässään Tokioon siellä asuvien aikuisten lastensa luokse. Kiireinen jälkipolvi ei kuitenkaan ehdi viettää aikaa vanhempien kanssa, ja he lähettävät äidin ja isän turistibussikierrokselle ja kylpylään. Ainoastaan vanhempien kuolleen pojan leski tuntuu aidosti välittävän vieraista ja heidän viihtymisestään.
Ensimmäinen matka on hyvin rauhallinen ja harmoninen elokuva. Sitä on helppo katsoa. Elokuvassa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Pysähtynyt kamera luo rauhaisan tunnelman. Kaikki, mitä tarvitaan, on jo läsnä. Siihen ei tarvita zoomailua ja muuta kikkailua. Myös elokuvan henkilöhahmot ovat puhtoisia ja mutkattomia. Elokuvassa ei ole mukana suuria tunteita ja kannanottoja. Useat tärkeät tapahtumat on rajattu kokonaan pois. Ne selviävät katsojalle vasta henkilöiden puheesta.
Elokuva kuvaa sukupolvien välistä kuilua, mutta se kertoo myös luopumisesta ja sen vääjäämättömyydestä. Aikuisten lasten mennessä vierailemaan lapsuuden kodissaan, he käyttäytyvät siellä omistavasti, koska se on ollut heidän kotinsa joskus. Elokuvan lopussa perheen äidin kuoltua toinen tyttäristä alkaa miettiä, mitä äidin vaatteita hän ottaisi mukaan. Toinen tyttäristä, joka asuu vielä kotona, on tyrmistynyt vieraiden röyhkeydestä. Aikuiset lapset eivät ole luopuneet lapsen roolista ja kyenneet kohtaamaan vanhempiensa inhimillisyyttä ja yksityisyyttä.
Vanhemmat sen sijaan astuvat aikuisten lastensa kotiin vieraina. Lapsilla on oma elämä ja vanhemmat jäävät siinä sivullisiksi. Elokuvassa vanhemmat matkustavat maaseudulta ensi kertaa suureen kaupunkiin. Paikan päällä lapset sysäävät heidät turistibussiin ja rientävät itse omiin menoihinsa. Vanhemmat ovat kiitollisia kaikesta, mutta todellisuudessa he kuitenkin haluaisivat vain viettää aikaa lastensa kanssa ja nähdä, miten he elävät. Elokuvan lopussa perheen isä kertoo pojansa leskelle, miten äidin lempikohta reissulla oli ollut ilta, jonka äiti oli viettänyt lesken kanssa tämän kotona.
Ensimmäinen matka on elokuvana taulumainen. Tähän mielikuvaan varmasti vaikuttavat teknilliset seikat eli pysähtynyt kamera ja kameran sijainti alaviistossa. Myös se, ettei elokuvassa selitellä liikaa, ehkä synnyttää mielikuvan taulusta. Sitä vain katselee.
Ensimmäinen matka on elokuva sukupolvien välisestä kuilusta, elämän jatkumisesta ja siihen väistämättä kuuluvasta luopumisesta. Iäkäs pariskunta matkustaa ensimmäistä kertaa elämässään Tokioon siellä asuvien aikuisten lastensa luokse. Kiireinen jälkipolvi ei kuitenkaan ehdi viettää aikaa vanhempien kanssa, ja he lähettävät äidin ja isän turistibussikierrokselle ja kylpylään. Ainoastaan vanhempien kuolleen pojan leski tuntuu aidosti välittävän vieraista ja heidän viihtymisestään.
Ensimmäinen matka on hyvin rauhallinen ja harmoninen elokuva. Sitä on helppo katsoa. Elokuvassa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Pysähtynyt kamera luo rauhaisan tunnelman. Kaikki, mitä tarvitaan, on jo läsnä. Siihen ei tarvita zoomailua ja muuta kikkailua. Myös elokuvan henkilöhahmot ovat puhtoisia ja mutkattomia. Elokuvassa ei ole mukana suuria tunteita ja kannanottoja. Useat tärkeät tapahtumat on rajattu kokonaan pois. Ne selviävät katsojalle vasta henkilöiden puheesta.
Elokuva kuvaa sukupolvien välistä kuilua, mutta se kertoo myös luopumisesta ja sen vääjäämättömyydestä. Aikuisten lasten mennessä vierailemaan lapsuuden kodissaan, he käyttäytyvät siellä omistavasti, koska se on ollut heidän kotinsa joskus. Elokuvan lopussa perheen äidin kuoltua toinen tyttäristä alkaa miettiä, mitä äidin vaatteita hän ottaisi mukaan. Toinen tyttäristä, joka asuu vielä kotona, on tyrmistynyt vieraiden röyhkeydestä. Aikuiset lapset eivät ole luopuneet lapsen roolista ja kyenneet kohtaamaan vanhempiensa inhimillisyyttä ja yksityisyyttä.
Vanhemmat sen sijaan astuvat aikuisten lastensa kotiin vieraina. Lapsilla on oma elämä ja vanhemmat jäävät siinä sivullisiksi. Elokuvassa vanhemmat matkustavat maaseudulta ensi kertaa suureen kaupunkiin. Paikan päällä lapset sysäävät heidät turistibussiin ja rientävät itse omiin menoihinsa. Vanhemmat ovat kiitollisia kaikesta, mutta todellisuudessa he kuitenkin haluaisivat vain viettää aikaa lastensa kanssa ja nähdä, miten he elävät. Elokuvan lopussa perheen isä kertoo pojansa leskelle, miten äidin lempikohta reissulla oli ollut ilta, jonka äiti oli viettänyt lesken kanssa tämän kotona.
Ensimmäinen matka on elokuvana taulumainen. Tähän mielikuvaan varmasti vaikuttavat teknilliset seikat eli pysähtynyt kamera ja kameran sijainti alaviistossa. Myös se, ettei elokuvassa selitellä liikaa, ehkä synnyttää mielikuvan taulusta. Sitä vain katselee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)