Lars von Trier on ärsyttämisen mestari. Kävin eilen katsomassa Trierin uusimman filmin eli Melancholian. Ensimmäiset puoli tuntia olin aivan varma, että tämä on maailman huonoin elokuva, ja Trier on ylimielinen ja haluaa vain ärsyttää ja pilailla. Naivistinen prologi Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperan preludilla taustoitettuna tuntui tekotaiteelliselta ja kömpelöltä aloitukselta, mitä se tietenkin onkin, varmasti tarkoituksellisesti. Trierin tyyliin kuuluva heiluva ja katkonainen kuvaus ei myöskään mitenkään kosiskele katsojaa. Mutta niinhän sen kuuluu ollakin, kun on Trieristä kyse. Elokuvan viimeiset puoli tuntia olinkin sitä mieltä, että tämän täytyy olla maailman paras elokuva. (Ei nyt ehkä ihan, mutta ainakin se herättää niin monia tunteita, ettei sitä täysin merkityksettömänäkään voi pitää.)
Melancholia kertoo kahdesta sisaruksesta sekä maapalloa lähestyvästä sinisestä planeetasta, jonka nimi on Melancholia. Sen kummempaa taustoitusta tarinaa varten ei tarvita. Trierin elokuva on symbolinen. Se ei ole katastrofielokuva maailmanlopusta tai persoonallinen elokuva tietyistä ihmisistä tietyssä elämäntilanteessa. Tulkitsen elokuvan käsittelevän nimensä mukaisesti melankoliaa, elämiseen ja kuolemiseen liittyvää surua. Elokuvassa on kahdenlaista melankoliaa, pelko elämää kohtaan ja toisaalla pelko kuolemaa kohtaan. Tarinan sisarukset edustavat kumpikin toista näistä tunteista.
Elokuva jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään sisaruksista nuorempi Justine (Kirsten Dunst). Planeetta on tässä kohtaa ainoastaan pieni piste taivaalla. Kuolema ei uhkaa, vaan pikemminkin elämä. Elokuva alkaa, kun Justine ja tämän sulhanen ovat matkalla häätilaisuuteen, mutta heidän ylisuuri limusiininsa jää jumiin kapealla ja mutkikkaalla tiellä. Vaikkakin Justine hymyilee kohtauksessa, se kuvastaa elämän ja sen vaatimusten ja muodollisuuksien mahdottomuutta masentuneelle. Masentunut ei sovi elämään kuten limusiini ei mahdu tielle. Justinen masennus alkaa paljastua ja syventyä vähitellen tarinan edetessä. Toisen luvun alussa Justinesta ei ole jäljellä enää kuin ruumis. Hän kykenee hädin tuskin kävelemään.
Elokuvan toisessa osassa uhkaavaa tuhoa katsotaan vanhemman sisaruksen Clairen (Charlotte Gainsbourg) näkökulmasta. Clairen melankolia on kuolemanpelkoa. Claire pyrkii säilyttämään ja suojelemaan elämää. Hän huolehtii masentuneesta sisarestaan, lapsestaan, kodista ja eläimistään. Uhkaava maailmanloppu piinaa Clairea, hän onkii netistä tietoa planeetasta ja yrittää hallita katastrofia neuroottisesti. Justinen hätä puolestaan laantuu mitä lähemmäs planeetta ja vääjäämätön kuolema tulevat. Lopulta Justine huolehtii Claresta, kun kuolemasta lopulta tulee todellisuutta.
Pidin elokuvan alkua jälkimmäistä osaa parempana. Ehkä Justinen hahmossa on enemmän Trieriä itseään, ja hänen on ollut helpompi kuvata masentuneen melankoliaa vivahteikkaammin kuin elämää säilyttävän surua. Justinen hahmo kasvaa elokuvan myötä, ja Kirsten Dunst näyttelee häntä yksityiskohtaisesti. Elämän säilyttämiseen kuuluvaa iloa ja toisaalta haurautta olisi voinut kuvata monisäikeisemmin. Se olisi tehnyt elokuvasta melkein täydellisen.
Vaikka elokuvassa maailma loppuukin, siinä ei kuitenkaan päällimmäinen tunne ole ahdistavuus, kuten Trierin elokuvissa ehkä yleensä on. Elokuva sisältää paljon mustaa huumoria. Ei esimerkiksi varmankaan ole sattumaa, että Clairen miehen rooliin on valittu 24-sarjasta tuttu Kiefer Sutherland. "Jack Bauer" ei kuitenkaan tällä kertaa pääse pelastamaan maailmaa. Amerikkalainen sankari joutuu siirtymään syrjään ja turvautumaan pillereihin, kun ei kykenekään estämään maailmanloppua. Melancholia on välillä typeräkin elokuva ja varsin ärsyttävä, mutta moniulotteisuus tekee siitä kiinnostavan ja se pysyy kasassa melankolisen pohjavireensä takia.
Löysin netistä haastattelun, jossa Trier sanoo, että elokuvan siskoksia voi ajatella myös yhden ihmisen kahtena puolena. Ihminen pelkää kuolemaa ja haluaa turvata elämän jatkuvuutta, mutta toisaalta ihmisellä on myös kuolemaa koskevia haaveita. Elämänvietti ja kuolemanvietti. Tieto kuolemasta kulkee ihmisen mukana kaikkialla. Melankolia on elämän välttämätön varjopuoli.
(Huom. Arvostelu aloitettu kolme viikkoa ennen sen julkaisemista täällä, joten en nähnyt elokuvaa "eilen".)
