Elokuvan sydän on Colin Firthin harkittu ja hienoeleinen roolityö syvämietteisenä Georgena. Georgen kasvot kertovat kivusta ja surusta, jonka hän joutuu kärsimään yksin sisällään. Colin Firth ei myöskään pelkää heittäytyä homon rooliin. Usein heteromiesten näytellessä homoa tunnelma on jäykkä ja epäeroottinen. Ei tässä. (Ehkä se, että ohjaaja itse on homo, vaikutti osaltaan asiaan.)
Siihen elokuvan ansiot sitten jäävätkin, vaikka kaikki palaset hyvään elokuvaan olisivatkin muutoin koossa. Elokuvasta puuttuu imu! Se jää etäiseksi, kauniiksi kuviksi ja haikeaksi tunnelmoinniksi. Kuvasto on visuaalisesti kaunista ja homoeroottista. Elokuvan hämyisä ja unelias tunnelma tekee siitä kuitenkin pitkästyttävän. Se ei tule iholle. Se jää kaukaiseksi ja turhan eteeriseksi. Monet kohtaukset jäävät leijumaan ilmaan irrallisina. Imun lisäksi elokuvasta jää puuttumaan myös liima.
Edes Julianne Moore, joka näyttelee Georgen ystävää, ei pelasta elokuvaa latteudelta. Tai ihq Nicholas Hoult, joka voisi perustaa koko uransa yhden ilmeen varaan. Nicholas kykenee nimittäin näyttämään yhtä aikaa sekä viattomalta että vaaralliselta.
Elokuvan lopusta haluan unohtaa kokonaan viimeiset kaksi minuuttia. Pysäytän sen siihen hetkeen, kun Georgen ja Kennyn (Hoult) ystävyys alkoi tuomaan toivoa Georgen elämään. Miksi se toivo piti päättää? Miksei homorakkaus voinut jäädä elämään ja kasvamaan
**/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti