L'année dernière à Marienbad

L'année dernière à Marienbad eli Viime vuonna Marienbadissa (1962) on Alain Resnais'n ohjaama kokeellinen elokuva muistista ja muistamisesta. Mies (Giorgio Albertazzi) yrittää saada naisen (Delphine Seyrig) vakuutettua, että he tapasivat vuosi sitten samassa massiivisessa kartanossa Marienbadissa.  Naisen mies (Sacha Pitoëff) väijyy taustalla ja kutsuu miehen vähän väliä pelaamaan kanssaan erikoista korttipeliä, jonka hän itse kuitenkin aina voittaa. Uni, painajainen, kuviteltu ja todellisuus, mennyt ja tämä hetki sekoittuvat toisiinsa.

Marienbad on musteläiskämäinen elokuva, joka antaa jokaiselle katsojalle mahdollisuuden tulkita se omalla tavallaan. Yhtä oikeaa katsontatapaa tuskin on löydettävissä. Tulkitsemisen kiusaus on kuitenkin suuri, sillä elokuva suorastaan houkuttelee yhdistämään paloja keskenään ja vetämään  johtopäätöksiä. Elokuvaa luonnehtii välittömyys ja puhdas aistimellisuus, toisto ja muutos. Se ikään kuin jäljittelee muistamisen tekniikkaa. Muisteleminen on kuin palapelin kokoamista, mutta sen sijaan, että palat loksahtavat nätisti paikalleen, ne muuttavat alati muotoaan.

Elokuva avauskohtauksessa kamera seuraa mukana, kun mies muistelee ylellisen kartanon loputtoman pitkiä käytäviä, hiljaisia huoneita, salonkeja ja saleja, kartanon ylhäisiä rakenteita, seinien koristeellisia kuvioita, jotka ovat peräisin toiselta ajalta. Miestä ei näytetä, vaan hänestä kuullaan ainoastaan ääni. Kamera katselee ympärille kuin silmä samalla painuen syvemmälle muistoihin. Mies toistaa samoja sanoja ja lauseita hieman muunnellen niitä joka kerta.

Samoin muistaminen on aina aidosti hämärää; siihen tulee jotain lisää tai jotain jää pois, jokin nousee pintaan, jokin siirtyy syrjään. Se, mitä todella tapahtui, on epäoleellista, sillä siihen ei enää ole paluuta. Jäljellä jää ainoastaan kuvitelma tapahtuneesta, tapahtunut ja eletty kuviteltuna. Siihen sekoittuvat subjektiiviset tunteet: halut, toiveet ja pelot. Valtava talo loputtomine käytävineen, saleineen ja huoneineen ikään kuin kuvastaa mielen sokkeloista arkkitehtuuria.

Marienbad on haastava elokuva, mutta se ei silti ole mitenkään vaikeasti tajuttavissa. Katsojan on luovuttava objektiivisesta katseesta, joka pyrkii pilkkomaan toisistaan ihmiset, tunteet ja tapahtumat ja näkee näiden suhteet  yksinkertaisina kausaalisina syy-seuraus-suhteina. Subjektin, muistamisen ja todellisuuden suhde on sisäinen. Ne liukuvat toisiinsa. Marienbad ei rakennu perinteisen narratiivisen kaavan mukaisesti. Elokuvasta ei ole löydettävissä selkeää tarinaa tai edes viestiä, jonka yksittäiset kohtaukset johdonmukaisesti muodostaisivat. Se ei ole arvoitus.

Suosittelen lähestymään elokuvaa kokemuksellisesti. Elokuvaa on ehkä turha katsoa sellaisten kysymysten kautta, kuten kuka teki, mitä teki, mitä tapahtui. Edes sillä, missä tapahtui, ei loppupeleissä ole merkitystä. Marienbad kuvaa muistoja muistettuna, muistin tekniikkaa.