Charlie Kaufmanin käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Synecdoche, New York (2008) elokuvasta on (ihanan) hankala kirjoittaa arvostelua. Ensinnäkin elokuva sisältää niin monia kerroksia ja elementtejä, että sitä voisi pohtia loputtomiin. Toiseksi tuntuu siltä, että kolme katselukertaa ei vielä riitä kirjoittamaan elokuvasta. Moni kohta jäi avoimeksi ja palojen yhdistäminen jäi kesken. Ehkä palaan elokuvaan joskus myöhemmin, koske se pitää nähdä vielä uudestaan.
Elokuva maalaa potretin keski-ikäisestä teatteriohjaaja Caden Cotardista (Philip Seymour Hoffman), jonka elämä on yhtä kamppailua niin työn ja itsensä toteuttamisen kuin rakkauden ja kuolemankin kanssa. Caden epäilee terveyttään. Vaimo Adele (Catherine Keener) paljastaa pariterapiassa haaveilevansa miehensä kuolemasta. Naiset lähtevät ja tulevat. Caden saa merkittävän apurahan ja alkaa rakentamaan teatteriteosta, joka kasvaa elämää suuremmaksi Ikuisuusprojektiksi. Lopulta näytelmää on harjoiteltu kymmenen vuotta, mutta ensi-illan ajankohdasta ei edelleenkään ole tietoa. Teatteri ja elämä sekoittuvat toisiinsa. Elokuvassa liikutaan Kaufmanin tyyliin ihmisen mielen sisällä.
Kaufmanin omaperäinen tyyli takaa, ettei Synecdoche New York ole helppo hyvän tuulen elokuva. Katsojan pitää jo valmiiksi asennoitua siihen kuin palapelin kokoamiseen tai runon lukemiseen. Elokuva vaatii kärsivällisyyttä ja uteliaisuutta, sillä muuten se pitkästyttää ja jää käsittämättömäksi. Jouduin useaan kertaan keskeyttämään katsomisen ja palaamaan vähän matkaa takaisin. Elokuvaa on verrattu Federico Fellinin elokuvaan 8½, ja sama mielleyhtymä heräsi itsellänikin. Kummassakin elokuvassa päähenkilö on ohjaaja, joka kärsii luomisen tuskasta. Tunnelma on unenomainen ja hieman surrealistinenkin, ja eri aikatasot sekoittuvat toisiinsa.
Elokuvan päähenkilö kärsii eksistentiaalisesta kriisistä. Eksistentialistisia kysymyksiä pohditaankin läpi elokuvan. Olemassaolo on loppupeleissä mieletöntä. Kaikkea varjostaa jatkuva sairauden ja kuoleman uhka. Lapsen kakka on vihreää, maito pilaantunutta, lehdestä Caden lukee pelkkiä kuolemanilmoituksia. Kaufman käsittelee kuoleman teemaa ironisesti. Caden pelkää kuolemaa kuollakseen, mutta samalla kuolemanpelko estää häntä elämästä. Caden ei kykene nauttimaan rakkaudesta tai työstä. Kuolemanpelko kääntyy elämästä vieraantumiseksi ja lopulta elämänpeloksi.
Vaimon lähdettyä ja menestyttyä maailmalla Caden päättää tehdä jotain merkityksellistä, henkilökohtaista ja todellista. Hän rakentaa näytelmää omasta elämästään, mutta samalla hänen omalla elämällään on vaikeuksia pysyä kasassa. Cadenin elämä hajoaa palasiksi, mutta teatteriteos alkaa kasvamaan valtaviin mittoihin. Lopulta Cadenin näytelmän kulissit laajenevat niin suureksi, että valtavan teollisuushallin täyttää jäljennös New Yorkista. Samaan aikaan Adele nauttii suosiosta maailmalla, vaikka hänen työnsä pienenvät pienenemistään lopulta miniatyyrisiin mittoihin.
Elokuvaa pohtii eksistentialistiseen tyyliin myös ihmisen tekemiä valintoja. Yhdessä elokuvan mieleenjäävimmistä kohtauksista Cadenin tyttöystävä Hazel (Samantha Morton) harkitsee ostavansa palavan talon. Hazel empii, koska hän on huolestunut kuolevansa palossa. Eksistentialistisen käsityksen mukaan elämä rakentuu valinnoista. Lopulta ihminen valitsee myös kuolemansa, sen, miten hän kuolee. "It's a big decision how one prefers to die."
Elokuvan nimestä löytyvä sana synecdoche eli suomeksi synekdokee on kielikuva, jossa osaa tarkoittavalla sanalla viitataan suurempaan kokonaisuuteen. Cadenin näytelmä jäljittelee Cadenin elämää. Näytelmä on näin synekdokee Cadenin elämälle. Elokuva sisältää myös muita vastaavanlaisia elementtejä. Televisiossa pyörii piirrossarja, jossa Cadenin hahmo juttelee lampaan kanssa kuolemasta.
Synecdoche, New York ei kuitenkaan ole raskasmielinen elokuva, sillä Kaufmanin käsittelytapa on läpeensä ironinen ja ehkä hieman makaaberikin. Jo elämä kaikessa mielettömyydessään ja pitkäveteisyydessään on yksi iso vitsi. Huumoria on löydettävä juuri niistä paikoista, joissa elämä otetaan kuolemanvakavasti. Huumorin ei tarvitse tarkoittaa asioiden merkittävyyden menettämistä. Eräs elokuvan hauskimmista hetkistä on kohtaus, jossa Caden näkee lehdessä tatuoidun tyttärensä ja päättää lähteä etsimään tätä. Cadenin uusi vaimo ja Cadenin toisen tyttären äiti (Michelle Williams) suuttuu ja sanoo kaikkien olevan nykyaikana tatuoituja ja näyttää Cadenille selkäänsä, jota koristaa massiivinen pirun naama.
Toivon todella, ettei Kaufmanin esikoinen ohjaajana jää hänen viimeiseksi työkseen. Elokuvan voi tulkita ylimielisenä kikkailuna, mutta entä sitten! Silloinhan ohjaaja näkee huvittavuutta myös elokuvassa ja itse elokuvan tekemisessä. Kuten jo sanoin huumori ei vie pohjaa merkityksellisyydeltä. Tätä lisää ja viisi tähteä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti